Oikeustieteen opiskelun kulttuurihistoriaa

Arvio teoksesta Mia Korpiola: Ystäviä, politiikkaa ja oikeustieteen opintoja. Pykälä ry 1935-2010. Edita, Helsinki 2010.

Oikeustieteen opiskelijayhdistys Pykälä juhlisti 75-vuotisjuhlavuottaan 2010 julkaisemalla Mia Korpiolan laatiman historiateoksen. Siitä ei kuitenkaan julkaistu aikanaan arvosteluja oikeustieteellisissä aikakauslehdissä, mikä on vahinko. Yhdistysten ja virallisten instituutioiden historiateoksia ei pidetä akateemisina meriitteinä, eivätkä ne useinkaan leviä perinteisissä julkaisusarjoissa julkaistavien tutkimusten tavoin. Siksi Pykälän historiateoksen kaltainen korkeatasoinen tutkimus voi jäädä harvojen sisäpiirin tuntemaksi. Ilman arvosteluja myös teoksen luonne tilaajayhteisön kulttuuritekona voi helposti unohtua. Oikeushistorian tutkimuksen ja tuntemuksen edistämiseksi on siis perusteltua palata hieman vanhempaankin alan perusteokseen.

Pykälän historiateoksella ei ole Suomessa oikeustieteen alalla suoranaista vastinetta. Ruotsinkielisen sisarjärjestön Codexin historiasta on toistaiseksi koottu vasta eri aikakausien muistitietoa, jota on julkaistu pienoismuistelmina juhlakirjassa Varför finns vi till? Juristklubben Codex genom sex decennier (2000). Tapani Kuntun kirjoittama Turun oikeustieteellisen tiedekunnan ainejärjestön 50-vuotishistoria Lex – Sui generis (2011) on lähempänä Korpiolan tutkimusta. Kuntun teos on kuitenkin suppeampi eikä siinä ole esimerkiksi yksityiskohtaisia lähdeviitteitä, mikä johtuu todennäköisesti tiiviin kirjoittamisaikataulun mukanaan tuomista haasteista.

Korpiola tarkastelee Pykälän historiaa osana suomalaisen yhteiskunnan, yliopistolaitoksen ja oikeuskulttuurin kehitystä. Koko teoksen kantavia teemoja ovat oikeustieteen opintojen uudistaminen, naisten asema oikeustieteen opiskelijoina ja Pykälän kansainväliset suhteet. Tutkintorakennetta koskevat keskustelut heijastavat hyvin kunkin aikakauden käsityksiä oikeustieteen luonteesta ja asemasta yliopistossa. Naisten oikeustieteen opintojen osalta tutkimus liittyy olennaisesti Korpiolan omaan myöhempään tuotantoon, ja myös muut painotukset ovat uudemman kotimaisen oikeushistorian kannalta inspiroivia.

Pykälän historiassa Korpiola erottaa neljä aikakautta. Perustamisesta 1950-luvun puoliväliin asti Pykälä oli aatteellinen kerho, seuraavan kymmenen vuoden jakson aikana taas opiskelijoiden etujärjestö. Vuosien 1965-1980 poliittisen kauden jälkeen toiminnassa korostuivat liiketoiminnan ajatusmallit, joiden ohjaamana kehittyi nykyinen Pykälä-konserni. Periodisointi on onnistunut ja auttaa hahmottamaan järjestön historian olennaiset käännekohdat. Kahden ensimmäisen aikakauden erottaminen toisistaan liittyy tosin selvemmin sisäiseen järjestöhistoriaan eli yhdistyksen toiminnan tehostumiseen 1950-luvulla mm. jäsenhankinnassa ja tiedotuksessa. Laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa Pykälä vaikuttaa toimineen samantyyppisessä sivistyneen keskiluokan maailmassa 1930-luvun puolivälistä 1960-luvulle. Yliopiston opiskelijaelämässä siihen kuului usein aktiivisuus perinteisten osakuntien piirissä, jota ainejärjestötoiminta täydensi.

Yhdistyksen varhaisvuosia kuvatessaan Korpiola korostaa juristikunnan maltillisuutta kielikysymyksessä ja näkee Pykälän perustamisen osaltaan vastareaktiona 1930-luvun jyrkälle AKS-henkiselle nationalismille, joka dominoi yliopiston suomenkielisten osakuntien toimintaa. Pykälän toiminnassa aitosuomalaisuudella ei myöskään ollut samanlaista kannatusta kuin lääketieteen opiskelijoiden ainejärjestössä. Muistelmakirjallisuudessa on toisaalta viitteitä siitä, että kieliryhmien välit olivat pitkään etäiset ja viileät myös juristien piirissä. Esimerkiksi Pykälän perustajia nuorempi korkeimman oikeuden presidentti Curt Olsson (1919-2014) totesi Codexin juhlakirjan kirjoituksessaan, että kielipoliittinen jako oli vielä hänen opiskeluvuosinaan jyrkkä, eivätkä ruotsin- ja suomenkieliset opiskelijat kohdanneet toisiaan juuri muuten kuin luennoilla. Juristikunnan kielisuhteiden historiassa on vielä tutkittavaa, mutta oikeushistorian pitkän linjan näkökulmasta Korpiolalla on hyvät perusteet korostaa Pykälän kielipoliittista maltillisuutta. Kuten teoksessa todetaan, pohjoismaisten kontaktien korostuminen juristien kansainvälisessä yhteistyössä selittää maltillista perusasennetta.

Korpiola kuvaa kattavasti myös 1960-luvun radikalismia ja 1970-luvun puoluepolitiikan hallitsevaa roolia Pykälän toiminnassa. Kiihkeään taisteluun osallistuivat monet tulevat huippupoliitikot, presidentti Halosen lisäksi useampikin 1990- ja 2000-luvun ministeri. Tältä osin Pykälän historiateos on osa suomalaisen yhteiskunnan murroskautta tarkastelevaa laajaa tutkimuskirjallisuutta. Toisaalta aikakausi oli merkittävä muutoskausi myös ainejärjestön oman luonteen kannalta. Poliittisen kuohunnan vuosina käynnistynyt valmennuskurssitoiminta loi kaikessa hiljaisuudessa taloudellisen pohjan myöhemmälle Pykälä-konsernille. Opiskelijakulttuurin vanhoja muotoja ei arvostettu, ja vuosijuhlaperinteestä luovuttiin. Yhdistys toimi myös vuosia ilman inspehtoria. Vaikka arvokkaiden pukujuhlien traditio elpyi myöhemmin, Pykälä ei näytä vaalivan yliopiston perinteistä opiskelijakulttuuria samassa määrin kuin osakunnat tai ruotsinkielinen sisarjärjestönsä. Mielenkiintoisena muistitietona kerrotaan, että Pykälän omaksumat opiskelijahaalarit olivat 1990-luvulla Codexin eliittipiireille ”kirjaimellisesti punainen vaate”.

Vuodesta 1980 alkavaa Pykälän modernia historiaa analysoidaan teoksessa laajasti, ja Korpiola on joutunut tekemään paljon itsenäistä työtä kontekstin hahmottamiseksi. Loppuviitteisiin tutustuessa huomaa, kuinka vähän tekijä on voinut tämän aikakauden osalta tukeutua aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen. Korpiola katsoo yhdistyksen jäsenistön jakautuneen 1980-luvulla ”teknokraatteihin” ja ”yhteiskunnallis-humanistisiin oikeustieteilijöihin”. Luonnehdinta on osuva, ja se pitää suurelta osin paikkansa myös myöhempien vuosikymmenten suhteen. Teknokraatit ovat olleet ainejärjestön valtavirtaa, joka sopeutui 1980-luvun juppihenkeen ja on sittemmin ollut luomassa modernia liikejuridiikan suurtoimistojen hallitsemaa asianajajakulttuuria. Opiskelijakulttuurin uusia muotoja on omaksuttu kauppakorkeakoulun, teknillisen korkeakoulun ja lääketieteellisen tiedekunnan suunnalta. Valtavirran haastajat ovat usein kerääntyneet ainejärjestön lehden ympärille, ja yhteiskunnallis-humanistiseen kiinnostukseen liittyi etenkin 1980-luvulla vaihtoehtoväen punk-henkisyys. 2010-luvun lopun näkökulmasta näillä kahdella ryhmällä on kuitenkin myös paljon yhteistä.  Sekä teknokraattien että vaihtoehtoväen voi nähdä edustavan modernia kansainvälistä asiantuntijaeliittiä, jonka toiminnassa kansallisvaltion perinteiden ja ajattelumallien merkitys on vähentynyt.

Kaiken kaikkiaan Korpiolan historiateos tarjoaa paljon potentiaalisia tutkimuskysymyksiä, joita olisi hedelmällistä tarkastella kotimaisten tai kansainvälisten vertailujen kautta. Oikeuskulttuuria ruohonjuuritasolta lähestyvä tutkimus voisi osoittaa, missä määrin ja millaisissa muodoissa Korpiolan havaitsemat trendit ovat ilmenneet uudempien yliopistojen oikeustieteen opiskelijakulttuurissa. 

Jussi Sallila

OTT, toimitussihteeri

Oikeushistoriasta Helsingin yliopistossa väitellyt Jussi Sallila toimii nykyisin (8/2019-7/2020) Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen palveluksessa Oikeustieteen termitietokannan toimitussihteerinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s