”Työläiset, käyttäkää omaa toimistoanne” – työväenliike ja oikeusapu

Oikeusapu vähävaraisille on yksi tärkeimmistä takeista sille, että oikeuden saatavuus voi toteutua tasapuolisesti. Kun 1800-luvun jälkipuolella teollistuminen ja kaupungistuminen kiihtyivät, kävi pian selväksi, että myös vähävarainen väestö tarvitsi enenevässä määrin oikeudellista apua erinäisiin oikeudellisiin ongelmiinsa. Kiistat työn- ja vuokranantajien kanssa yleistyivät. Vaikka oikeusavulla oli Euroopassa pitkät perinteet, ruvettiin sitä monin paikoin järjestelemään uudelleen juuri 1800-luvun kuluessa. Tähän aikaan ja murrokseen osui myös julkisen oikeusavun synty Suomessa 1880-luvulla. Suomen ensimmäinen köyhäinasianajaja aloitti työnsä Helsingissä tammikuussa 1886 tarjoten oikeusapua pientä maksua vastaan tai ”erittäin hellyttävissä tapauksissa” maksutta. Köyhäinasianajajan palkkaamisen taustalla oli Suomen Naisyhdistys, jonka aktiivisuuden ansiosta Helsingin kaupunginvaltuusto otti asian valmisteluun ja lopulta palkkasi köyhäinasianajajan. Esikuvana käytettiin Göteborgia, jossa vastaava virka oli perustettu jo vuonna 1873. Helsingin jälkeen köyhäinasianajajia palkattiin muutamiin muihinkin kaupunkeihin, muun muassa Viipuriin vuonna 1888, Turkuun 1893 ja Tampereelle 1895. Helsingin köyhäinasianajajan tilastot osoittavat, että valtaosa avun hakijoista oli työläisiä, ja naisia heistä oli kaksi kertaa enemmän kuin miehiä. Yleisimmät tapaukset liittyivät työntekijän ja työnantajan välisiin riitoihin, mutta myös esimerkiksi huoneenvuokra-asioissa kaivattiin usein köyhäinasianajajan neuvoja. Lisäksi oli toki myös elatusapujuttuja sekä muita juttuja, jotka eivät liittyneet työntekijän ja työnantajan väliseen suhteeseen.  

Helsingin köyhäinasianajajan ilmoitus, Finland, 23.1.1886, s. 2.

Kysymys oikeusavusta nostettiin esille myös Helsingin työväenasiain lautakunnassa vuonna 1903. Lautakunta esitti kaupunginvaltuustolle ”työväenkonsulentin” palkkaamista. Tämän tulisi olla ”juridisella ja yhteiskuntapoliittisella alalla ammattitaitoinen henkilö”, jonka yhtenä tehtävänä olisi antaa oikeudellisia neuvoja työväestölle. Lautakunta viittasi esityksessään ulkomailla toimiviin työväensihteeristöihin, joista voitaisiin ottaa mallia. Kaupunginvaltuusto asetti valiokunnan valmistelemaan asiaa. Valiokunta muistutti, että lautakunnan esikuvaksi nostamat Saksan työväensihteeristöt olivat järjestäytyneen työväen perustamia. ”Pelättävä myöskin olisi, että kaupunginviranomaisten asettama ja kaupungin palkkaama työväenkonsulentti ei saavuttaisi samassa määrässä työväen luottamusta kuin heidän omista riveistään lähtenyt mies.” Valiokunta esitti kuitenkin, että työväenasiain lautakuntaan palkattaisiin sihteeri, jonka yhtenä tehtävänä oli ”köyhäinasianajajan ohessa auttaa työväestöä tarpeellisilla neuvoilla” (Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1903, s. 73–76).  Kesällä 1905 Työmiehessä ilmestyi ensimmäinen ilmoitus, jossa Helsingin kaupungin työväenasiain lautakunnan sihteeri – tuleva Tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg (1865–1952) – tarjosi maksutta neuvoja työväestölle lakiasioissa.  Vuonna 1909 lautakunnan sihteeri totesi raportissaan toiminnan kehittyneen. Asiakkaiden määrä oli noussut, ja pelkän neuvonnan lisäksi oli ryhdytty myös esimerkiksi haasteanomusten laatimiseen. Jos asia oli edennyt pidemmälle, oli sihteeri neuvonut avuntarvitsijan ”jonkun asianajajan puoleen” (Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1909, s. 364–367). Kun Helsingin köyhäinasianajajan toimi laajennettiin Helsingin oikeusaputoimistoksi vuonna 1911, oli myös työväenasiain lautakunnan sihteeri tavattavissa siellä kahdesti viikossa.

Edellä mainittu valiokunta oli kuitenkin oikeassa arvellessaan, ettei kaupungin palkkaama virkamies kykenisi saavuttamaan työväestön varauksetonta luottamusta. Kaikki eivät nimittäin olleet tyytyväisiä tilanteeseen, jossa oikeusapu oli kaupungin hyväntahtoisuuden varassa. Esimerkiksi Länsisuomen Työmiehessä ilmestyi 26.1.1905 kirjoitus, jossa todettiin, etteivät köyhäinasianajajat käyneet tarpeeksi tarmokkaasti työnantajaa vastaan työntekijän ja työnantajan välisissä riidoissa.

Rautatien-Lehti 5.10.1897.

Työväenliikkeen keskuudesta alkoikin nousta ajatuksia oikeusavun järjestämisestä, ja aluksi keskiössä näyttävät olleen rautatietyöläiset. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin työväenlehdissä ilmestyi kirjoituksia, joissa käsiteltiin oikeusapua ja sitä, miten se oli järjestetty muissa maissa. Rautatieläisten oma Rautatien-Lehti käsitteli lokakuussa 1897 kysymystä oikeusavun järjestämisestä rautatieonnettomuuksien yhteydessä Saksassa ja Itävallassa ja myös Työmiehessä käsiteltiin oikeusapua useammassa kirjoituksessa juuri rautatieläisten oikeusavun kautta, nostaen esille esimerkkejä Sveitsistä, Ruotsista ja Itävallasta.

Kaikkein tärkeimpiä etuja, joita jokin hywin järjestetty ammattiyhdistys woi jäsenilleen tarjota, on epäilemättä oikeusapu ammattikunnan yhteisellä kustannuksella. Ja mistä waan rautatieläistenkin joukosta ulkomailla tapaamme suuremman ammattiyhdistyksen, näemme, että oikeusapu on sääntöjen ensimmäisiä ja peruskysymyksiä. Ja että niin on, se ei kaipaa pitempiä selityksiä – ne yhdistykset, jotka eiwät sitä asiaa ole ohjelmaansa ottaneet, owat kieltämättä ajastaan jälellä.

Työmies 27.2.1903, s. 1

Helmikuussa 1904 Työmiehessä kerrottiin siitä, kuinka työväenyhdistykset Saksassa olivat perustaneet Työväen lakiasiaintoimistoja: ”Työwäen lakiasiaintoimistot Saksassa owat perustetut yksityisestä alkuunpanosta työwäenyhdistyksien toimesta. Ohjelman mukaan on niiden tarkoituksena ’täyttää aukot köyhempien kansankerrosten lain tuntemisessa ja antaa kaikenlaista oikeusapua’ ja erittäinkin auttaa työsopimusten, työwäen wakuutusten ja porwarillisen oikeuden aloilla.” (Työmies 6.2.1904, s. 3) Jutussa kerrotaan myös toimistojen määrästä ja niille saapuneiden asioiden luonteesta. Sama uutinen julkaistiin myös Kansan Lehdessä kolmea päivää myöhemmin.

Oikeusapukysymys oli vuosisadan vaihteessa tapetilla, ja niinpä se mainittiin myös Forssan ohjelmassa, tuolloin nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi muuttaneen Suomen Työväenpuolueen puolueohjelmassa vuodelta 1903. Ohjelman yleisten vaatimusten seitsemännessä kohdassa vaadittiin maksutonta oikeudenkäyntiä ja oikeusapua. Sen lisäksi yleisiä vaatimuksia seuranneeseen kunnallisohjelmaan oli kirjattu kohta 14: ”Vähävaraisia varten todellinen köyhäin asianajaja, jonka valitseminen jätettäköön vähävaraisten huostaan.”  Toiveista huolimatta julkisen oikeusavun järjestäminen jäi jatkossakin kuntien päätettäväksi. Pian perustamisensa jälkeen SDP ja Suomen Ammattijärjestö SAJ ryhtyivät kuitenkin puuhaamaan oikeusapua työläisille. Toiveena oli perustaa työväensihteeristön nimellä kulkeva lakiasiaintoimisto, mutta vuonna 1909 jouduttiin toteamaan, etteivät rahat mitenkään riittäisi moisen toimiston perustamiseen.

Heikki Ritavuori. Kuva: Wikimedia Commons.

Seuraavana vaihtoehtona esitettiin se, että SDP ja SAJ ostaisivat lakiasiainpalveluita yksityiseltä lakimieheltä. Asia eteni niin pitkälle, että sittemmin ministerinäkin toimineen Heikki Ritavuoren (1880–1922) lakiasiaintoimiston kanssa suunniteltiin yhteistyötä. Nuorsuomalainen Ritavuori edusti puolueensa vasemmistoliberaalia suuntausta ja oli kiinnostunut heikompiosaisten auttamisesta. Hän laatikin sopimuksen, jonka pohjalta toiminta voisi käynnistyä. SAJ:n toimikunta suositti sopimuksen hyväksymistä, mutta lopullinen päätös oli valtuuston käsissä, joka lopulta hylkäsi hankkeen äänin 16–11 (Kertomus Suomen Ammattijärjestön toiminnasta, 1909, s. 56–61).

Hanke ei kuitenkaan jäänyt sikseen, sillä ainakin vuosien 1912–1918 välillä oli toiminnassa ”Työväen lakiasiainneuvonantotoimisto”, jota hoiti ”punaisena asianajajana” tunnettu Einari Laaksovirta (1885–1935).  Toimisto sijaitsi SDP:n puoluetoimistossa silloisella Sirkuskadulla.  Vuoden 1916 aikana kävijöitä oli 906, ja kirjallisesti vastattiin 205 kysymykseen. Valtaosa jutuista oli yksityisoikeudellisia (723); hallinto- ja rikosasioita sen sijaan oli huomattavasti vähemmän (92 ja 91). Neuvoja annettiin lähes yksinomaan järjestäytyneille työntekijöille, vain muutamassa tapauksessa apua sai järjestäytymätön henkilö (Kertomus Suomen Ammattijärjestön toiminnasta vuosina 1914–16, s. 90-91). 

Ilmoitus vuoden 1913 Työväen Kalenterissa.

SDP:n ja SAJ:n rahoittaman oikeusavun lisäksi erinäisissä kaupungeissa perustettiin myös yksityisiä ”työväen asianajotoimistoja”. Kuopiossa Työväen Asianajotoimisto oli toiminnassa ainakin jo vuonna 1909.  Vuonna 1914 Väinö Hakkila (1882–1958), tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies, perusti Helsingissä oman asianajotoimistonsa nimellä ”Työväen lakiasiaintoimisto”. Sisällissodassa punaisten puolella toiminut ja sodan jälkeen Venäjälle paennut lakimies Jalmari Leväaho (1884–1979) puolestaan perusti Helsinkiin Työväen Asianajotoimiston, kun hän palasi Suomeen vuonna 1928.  Samanlaisia toimistoja oli toiminnassa myös ainakin Viipurissa ja Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan Työväen Asianajotoimisto totesi mainoksessaan lopuksi: ”Työläiset, käyttäkää asioissanne omaa toimistoanne.”

Hämeen Kansa 20.10.1923, s. 4.

Se, mikä oli alkanut 1880-luvulla filantropian hengessä, ei enää 1900-luvun alkuvuosina riittänyt, vaan työväenliike halusi itse aktiivisesti järjestää oikeudellista apua työläisille. Tässä pyrkimyksessä suomalainen työväenliike ei suinkaan ollut yksin, vaan se tähyili aktiivisesti ulkomaille saadakseen mallia siitä, miten työväen oikeusapu oli järjestetty muualla.

Marianne Vasara-Aaltonen

OTT, tutkija

Marianne Vasara-Aaltonen on oikeushistorian postdoc-tutkija Helsingin yliopistolla. Hän tutkii tällä hetkellä suomalaisen oikeusavun historiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s