Globaalin oikeuden jäljet: näin oikeus amerikkalaistuu

Viime vuosikymmenten oikeuspoliittista ja -tieteellistä keskustelua on hallinnut eurooppalainen näkökulma. On ollut tärkeätä selvittää eurooppalaisen oikeuden teoreettisia perusteita ja sen käytännöllisiä vaikutuksia eri oikeudenaloilla. Keskustelu on heijastunut myös oikeushistoriaan, kuten oikeusteoreettisilla ja lainopillisilla keskusteluilla on tapana. Meillä eurooppalaista oikeushistoriaa alettiin toden teolla kirjoittaa 1990-luvulla eli vähän sen jälkeen, kun Eurooppa-integraatio oli käynnistynyt. Muualla Euroopassa sama näkökulma oli ollut olemassa jo 1940-luvun lopulta lähtien esimerkiksi Paul Koschakerin kirjoituksissa. Viime aikoina eurooppalainen näkökulma on myös laajentunut Euroopan ulkopuolelle (ks. The Oxford Handbook of European Legal History).

Eurooppalainen oikeushistoria on kuitenkin kätkenyt taakseen toisen, vähintään yhtä merkittävän muutostrendin. Maailman oikeusjärjestykset ovat toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistuneet voimakkaasti. Osin eurooppalaisen oikeuden amerikkalaistuminen on toteutunut eurooppaoikeuden kautta, osin siitä riippumatta. Euroopan ulkopuolisen oikeuden amerikkalaistumisella ei tietenkään ole tekemistä eurooppaoikeuden kanssa.

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden rakennuksen päätykolmio. Kuva: Wikimedia Commons.

Amerikkalaistuminen ei ole oikeudellisen globalisaation ensimmäinen aalto. Amerikkalainen oikeus on levinnyt erittäin laajalle, mutta niin ovat myös paljon aikaisemmin mannereurooppalaisen oikeuden mallit. Jos oikeudellisella globalisaatiolla tarkoitetaan samansuuntaisten ideologioiden tai sääntelymallien leviämistä suureen osaan maapalloa, 1500-luvun siirtomaavallat aloittivat globalisaation. Espanjan siirtomaaoikeus, jota usein kutsutaan nimellä derecho indiano (eli sananmukaisesti ”Intian oikeus”), oli tämän globalisaation kannalta merkittävimpiä. Portugalin voimavarat olivat pienemmät, ja siksi portugalilaiset maailmanvalloittajat panostivat ennen kaikkea kauppareittien avaamiseen ja aukipitämiseen. Myös Hollannin siirtomaaintressit olivat ennen muuta kaupallisia. Englannin oikeus levisi tehokkaasti Pohjois-Amerikkaan. Tapausvetoinen common law ei kuitenkaan taipunut vientituotteeksi yhtä helposti kuin mannermaistyyppinen oppinut oikeus, eikä Englanti edes pyrkinyt ohjaamaan amerikkalaisten siirtomaidensa oikeudellista kehitystä yhtä jämäkästi kuin Kastilia omiensa. (Palaan siirtomaaoikeuteen tarkemmin seuraavassa blogikirjoituksessani.)

Kuten italialainen Ugo Mattei on osoittanut, saksalaisen oikeuden 1800-luvulta jatkunut globaali hegemonia vaihtui Yhdysvaltain ylivaltaan toisen maailmansodan jälkeen. Oikeuden kaikki tasot ovat amerikkalaistuneet, enemmän tai vähemmän. Syitä oli monia. Sodan jälkeen saksalainen oikeustiede joutui vetämään henkeä pari vuosikymmen ajan. Taustalla olivat ennen muuta poliittiset syyt mutta myös sodanaikainen aivovuoto länteen. Vaikka saksalainen tiede toipui pian, globaali hegemonia oli menetetty Yhdysvalloille. Maan kulttuurinen vetovoima oli ylivertainen: elokuvat, jazz ja supermarketit levisivät ympäriinsä. Osana poliittisen hegemoniansa kasvattamista Yhdysvallat panosti myös oikeudellisen vaikutusvaltansa levittämiseen. Kehitysmaiden oikeuskehitystä yhdysvaltalaistamaan syntyi 1960-luvulla Law and Development -liike.

Yhdysvaltain hallitus ja etenkin Ford Foundation upottivat liikkeeseen valtavasti voimavaroja, joilla rahoitettiin yhdysvaltalaisyliopistojen professorien tutkimusta ja konsultaatiohankkeita kehitysmaihin. Huippuyliopistoista tuli konkreettinen väylä, jota pitkin amerikkalaiset oikeudelliset vaikutteet levisivät viimeistään 1960-luvulta lähtien läntiseen Eurooppaan, mutta vähitellen myös esimerkiksi Japaniin ja Koreaan. LL.M.-tutkinto Yalesta, Harvardista, Stanfordista tai Columbiasta avasi jo varhain esimerkiksi sveitsiläisille nuorille juristeille portit parhaisiin asianajotoimistoihin.

Law and -liikkeet ovat oma lukunsa. Law and economics –suuntaus teki 1980-luvulla invaasion Eurooppaan. Suomessa siitä tehtiin uusi oikeudenala, oikeustaloustiede, joka tosin sittemmin on melko lailla hiipunut pois. Law and –suuntauksia on silti paljon muitakin: mainittakoon vaikkapa law and religion tai law and literature. Sukupuolentutkimus (law and gender studies) ja socio-legal studies kuuluvat myös amerikkalaisen oikeustutkimuksen siirräisiin, samoin Critical Legal Studies.

Asianajo mullistui perin pohjin 1970-luvulta lähtien joka puolella läntistä maailmaa. Ennen murrosta asianajotoimistot olivat yhden, kahden tai korkeintaan muutaman juristin nyrkkipajoja. Tämä ei koskenut pelkästään Suomea, jonka suurimmassa asianajotoimistossa (Roschier-Holmberg & Waselius) oli vuonna 1984 11 asianajajaa. Myöskään Lontoossa tai Pariisissa ei ollut suuria toimistoja, eikä asianajajan eetoksen ylipäätään kuulunut ajatella työtään liiketoimintana. Sitten kaikki muuttui.

Yhdysvalloissa liikejuridiikkaan erikoistuneet asianajotoimistot olivat alkaneet paisua jo 1900-luvun alussa, jolloin Paul Cravath kehitti uudenlaisen asianajotoimiston mallin. Malli levisi eri puolille Eurooppaa 1980- ja 1990-luvuilla sekä hieman myöhemmin muun muassa Japaniin. Yhdysvaltalaiset asianajotoimistot perustivat sivukonttoreita ulkomaille, mutta toisaalta myös ei-yhdysvaltalaiset toimistot alkoivat järjestää toimintojaan yhdysvaltalaisen mallin mukaan. Cravath-mallin tunnusmerkit ovat nyttemmin tuttuja joka puolelta maailmaa: paljon juristeja, ”täyden palvelun talo”, hierarkkinen henkilöstörakenne ja ”ylös tai ulos” –tyyppinen uramalli.

”Big Law”, jolla Yhdysvalloissa tarkoitetaan yli tuhannen juristin toimistojaa, levittäytyi ympäri maapallon. Suomessa paikallinen big law muodostui 1990- ja etenkin 2000-luvulla sellaisista kotimaisista asianajotoimistoista kuin esimerkiksi Roschier, Castrén & Snellman, Hannes Snellman ja Asianajotoimisto Heikki Haapaniemi. Toisin kuin monessa muussa maassa, yhdysvaltalaiset toimistot eivät meillä saaneet merkittävää sijaa asianajomarkkinoilla, eivätkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole saaneet edelleenkään.

Oikeuden normatiiviseen sisältöön Yhdysvaltain oikeus on vaikuttanut niin paljon, että blogiformaatti ei taivu edes yleiskuvan antamiseen asiasta. Cravath-mallin mukana on levinnyt amerikkalainen sopimusoikeus. Prosessioikeuden alalla syytetyn oikeuksien lukeminen (”Miranda-rights”), todistuskiellot, syyteneuvottelu ja ryhmäkanteet ovat amerikkalaista perua. Valamiesmenettely on levinnyt maailmalla lähes kulovalkean tavoin – paradoksaalisesti samaan aikaan kuin sen käyttö on vähentynyt syyteneuvottelun (plea bargaining) vuoksi Yhdysvalloissa minimiinsä. Useimmat valamiesmenettelyn omaksuneista maista ovat pyrkineet todentamaan sen kuuluvansa oikeusvaltioiden käyttöön. Esimerkkinä mainittakoon Venäjä rautaesiripun repeämisen ja Espanja Francon diktatuurin jälkeen.

Amerikkalaistuminen ei silti tarkoita koko globaalin oikeuden muuttumista totaalisen yhdysvaltalaiseksi. Vieraan oikeuden omaksuminen tarkoittaa nimittäin aina sen sopeuttamista paikallisen oikeuskulttuurin osaksi. Samalla oikeuskulttuurit toki muuttuvat, mutta hitaasti. Tarvitsemme lisää tutkimusta siitä, mihin suuntaan, miten ja miksi.

Heikki Pihlajamäki

Kirjoittaja on vertailevan oikeushistorian professori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän tutkii parhaillaan koloniaalisen oikeuden historiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s