Valtiorikosoikeuksissa 1918 tuomitut lapset – salattua oikeushistoriaako?

Laki valtiorikosoikeuksista hyväksyttiin 31.5.1918 eli samana päivänä, jolloin armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim erosi tehtävästään. Valtiorikosoikeudet (VRO) perustettiin tuomitsemaan sisällissodan hävinneitä osapuolia eli jokaista kapinaan tavalla tai toisella osallistunutta. Valtiorikosoikeuksien osastoja perustettiin 145, joista 141 antoi tuomioita. Jokaiseen osastoon määrättiin puheenjohtaja ja neljä jäsentä, joista kaksi lakimiehiä, kaksi maallikkoa ja yksi sotilasjäsen. Valtiorikosylioikeuteen (VRYO) taas kuului kahdeksan osastoa, joissa jokaisessa toimi seitsemän jäsentä: neljä lakimiestä, yksi maallikko ja kaksi sotilasjäsentä. Armeijan ylipäällikkö nimitti sotilasjäsenet. VRO:n osastojen virallisista syyttäjistä suuri osa oli lakitieteen ylioppilaita. VRO:n tuomioista ei voinut valittaa, mutta armonanomukset kuritushuonetuomioista voitiin lähettää VRYO:n käsiteltäviksi.

Yli tuhat lakimiestä, lähes koko Suomen lakimieskunta, joutui jättämään siviilityönsä. Tehtävästä ei voinut erota, vaan vapautusta piti anoa senaatin kautta. Työmäärä oli valtava ja VRO toimi jopa kahdessa vuorossa. Oikeusosasto kirjasi erilaisia vapautus- ja raha-anomuksia perusteluineen lähes kolmesataa, ja prosessi toimi hitaasti.

VRO:n tuomioluetteloissa on 75 575 tuomiota, joista 15-vuotiaiden tuomioita 1 100. Suomen virallinen tilasto (SVT) julkisti 1918 valtiorikosoikeuksien tuomiot vuoden 1920 oikeustilastossa. Sen mukaan alle 15-vuotiaista tuomittiin vain neljä 14-vuotiasta poikaa, joista kaksi kasvatuslaitokseen ja kaksi kuritettaviksi. Suomen vuoden 1889 rikoslaki salli vain nämä rangaistukset alle 15-vuotiaille. Muista alle 15-vuotiaiden tekemien rikosten tuomioista ei ole merkintöjä, vaikka niitä löytyy VRO:n akteista.

Punavankileirejä perustettiin aluksi 63, josta kesän alkuun mennessä vangit siirrettiin rautateitse kolmelletoista suurimmalle vankileirille. Leireillä oli kaaos. Vankeja oli enimmillään 82 000, eikä lapsia eroteltu. Keräämieni vankitilastojen mukaan 0–15-vuotiaita oli leireillä lähes 1 500. Lapsia vapautettiin jonkin verran jo kesällä 1918, ja Valloitettujen alueiden turvaamisosasto (VATO) antoi 15.7. 1918 Sotavankilaitokselle määräyksen vapauttaa myös kaikki 15-vuotiaat. Määräystä ei noudatettu, ja leireillä kuoli vielä tämän päivämäärän jälkeen lähes 40 lasta. Vapauttamismääräyksen laiminlyönti osoittaa tiedonkulun heikkoutta ja välinpitämättömyyttä. Lasten kohtelussa on myös havaittavissa poliittisen puhdistuksen piirteitä. Aiemmin kuolleiden nimiä esiintyi vapautettaviksi määrättyjen listoissa, ja ”vapautettu” on tarkoittanut myös lapsen siirtoa toiselle leirille. 

Hennalan vankileiri. Kuva: Wikimedia Commons.

Valta leireillä oli jakaantunut hallitsemattomasti, eikä kellään ollut kokonaisvastuuta. Armeija ei arvostellut säädettyä lakia eikä senaatti puuttunut vankien huoltoon, vaikka olot kurjistuivat kaiken aikaa. Senaatti pyrki jopa kieltämään leirien ongelmat. Tietoja massakuolemista pyrittiin ensin senaatissakin kumoamaan liioitteluina, kunnes tilastot kuolemantapauksista vietiin Pohjoismaihin. Ensimmäinen konflikti armeijan ja senaatin välillä syntyi jo 8.2.1918, kun Mannerheim tyrmäsi senaattori Pehkosen ehdotuksen vankien sijoittamisesta yleisisin töihin.  Vankikysymys oli osa senaatin ja Mannerheimin välistä valtataistelua.

Sotaministeri Thesleff joutui harkitsemaan, miten sanansa asettaisi vastatessaan välikysymykseen vankien kohtelusta, koska tiesi muuntelevansa suuresti totuutta. Hänen vastauksensa sisälsi myönnytyksen, että vankileirien olot eivät ole olleet asianmukaiset, mutta hän vetosi viranomaisten vaikeuksiin. Mannerheim oli kieltänyt vankeinhoidon arvostelun jo päiväkäskyssään 18.3.1918, jossa viittasi armeijan sotilaiden ryhtyneen arvostelemaan vankeinhoitojärjestystä.

Tutkimistani valtiorikosoikeuksien asiakirjoista eli akteista käy ilmi, että yli sata vangittua lapsi-ikäistä oli liittynyt punakaarteihin pääosin nälän ja toimeentulon takia. Nuorin heistä oli itsensä sanomalehtien myyjänä elättänyt 10-vuotias orpopoika. Osa lapsista oli pakotettu liittymään, ja joukossa oli myös sotaa pakoon lähteneitä. Useimmat lapsista olivat käyneet muutaman vuoden kansakoulua, jotkut kiertokoulua, mutta luku- ja kirjoitustaidottomiakin oli. Heillä ei ollut kuulusteluissa eikä oikeudenistunnoissa oikeusavustajaa. Osa lapsista oli haavoittunut sodan aikana tai olivat sairaita. Yksi rintamakomennusta pelkäävä poika ampui itseään käteen.

Lapsivangit joutuivat muiden vankien tavoin odottamaan kutsua kuulusteluun surkeissa tiloissa ja nälkäisinä noin kuukauden ajan. Kukaan ei ollut heistä vastuussa. Suojelukasvatuksen tarkastaja Tunkelo oli kuitenkin kesäkuun alussa kiinnittänyt huomiota 15–18-vuotiaiden vankien olosuhteisiin ja ehdottanut heille omia leirejään, joissa kasvatukselliset näkökohdat voitaisiin ottaa huomioon, mutta asia oli rauennut ”käytännön esteisiin”. Lapsi-ikäisiä ei mainittu. Ehkä pelättiin myös lapsileirin mahdollista julkituloa.

Lasten kuulustelut noudattivat samoja kaavoja kuin aikuistenkin. Kyselylomakkeet oli alun perin suunniteltu sotilaille. Kuulustelijan lausunnossa ehdotettiin joko vangitun vapauttamista tai vankeuden jatkamista. Vankien kuulustelupöytäkirjoissa oli muitakin lisämerkintöjä kuin vaarallisuusluokkiin I (ammuttava), II (pidettävä edelleen vangittuna) tai III (vaaraton) sijoitetut. Toistaiseksi niistä vain kirjaimen V tai V. V. tarkoitus, ammuttavaksi, on tiedossa. Tämä merkintä löytyi useista lasten VRO-aktien kuulustelupöytäkirjoista. Muitakin selvittämättömiä merkintöjä esiintyy, mutta tulkinnat niiden merkityksestä puuttuvat. Jokaisesta vangista annettiin myös kotikunnan suojeluskunnan esikunnan lausunto. Niissä esiintyi usein viittauksia sotaväen rikoslakiin 1886 ja melko suoriakin ehdotuksia lapsen eliminoimiseksi. Erikoisen raskauttavaa oli, jos lapsen perhe kuului punaisiin. Kangasalan punakaartin perustajan poika esimerkiksi oli liittynyt 14-vuotiaana punakaartiin ja haavoittunut. Kuulustelijana toiminut suojeluskunnan tuomari ehdotti lausunnossaan, että poika ”tehtäisiin vaarattomaksi, ettei seuraisi isänsä jälkiä”. Suojeluskunnan esikunnan mukaan poika on ”kasvatettu huligaaniksi ja siinä onnistuttu”. Hän sai syytteen avunannosta valtiopetokseen ja hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. 14-vuotiaasta längelmäkeläispojasta kuulustelijan arvio taas oli, että ”paras tulla poisperatuksi”, samoin esikunnan lausunnossa ehdotetaan ”sotalain ankarinta rangaistusta”. Hänet vapautettiin avunanto valtiopetokseen -syytteestä.

Ruotsinkielisiä lapsia pidettiin kuulusteluissa ja suojeluskuntien lausunnoissa yleisimmin kiltteinä ja viattomina, mutta heitäkin tuomittiin. Eräs 14-vuotias helsinkiläispoika oli kuulustelijan mukaan ”lapsellinen, näyttää katuvalta ja itkee”. Toista 14-vuotiasta helsinkiläispoikaa kuulustelija pitää ”turmeltumattomana nuorukaisena”.

Suomenkieliset tytöt kohtasivat halveksuntaa ja nimittelyä. Tamperelainen 14-vuotias leipäjonosta pidätetty tyttö oli kuulustelijan mukaan ”nuori amatsooni”.  Samana keväänä syntynyt viipurilaistyttö taas oli ”suurisuinen valehtelija”. Valkealasta kotoisin olevan 14-vuotiaana punakaartiin liittyneen tytön kohtalon suojeluskunnan esikunta jättää ”sotaoikeuden ratkaistavaksi”. Tämäkin oli salakieltä ja tarkoitti ammuttavaksi. Kokemäen punaisia tyttölapsia paikallinen suojeluskunnan esikunta ei toivonut enää koskaan näkevänsä. Yhtään lasta ei kuitenkaan VRO:ssa tuomittu kuolemaan.

Sotavankilaitoksen perustama kasvatusasiain osasto toimi kolmellatoista leirillä. Sen päälliköksi valittiin punaisia syvästi vihaava kirkkoherra Hannes Sjöblom, joka oli aiemmin toiminut Kiinassa lähetyssaarnaajana. Kasvatusjohtajiksi leireille valittiin vapaaehtoisia pappeja. Kirkon vanhoillisin johto, joka ei lähettänyt leireille pappeja eikä avustanut kasvatustyötä millään tavoin, piti sosialismia ”Ilmestyskirjan petona” ja sosialisteja tuon pedon kannattajina. Punavangit haluttiin jättää ”Saatanan haltuun”. Nuorempi papisto oli eri mieltä, ja piti arkkipiispa Gustaf Johanssonia ajastaan jälkeen jääneenä. Lehti-ilmoituksilla etsittyjen kasvatusapulaisten suurimpana ryhmänä olivat opettajat. Kasvatustoiminnan periaatteena oli saattaa vangit ”kunnioittamaan Jumalaa ja rakastamaan isänmaata”, mutta korkealentoiset luennot eivät langenneet otolliseen maaperään. Kasvatustyöntekijän alkaessa saarnata saattoivat vangit huutaa hänelle: ”Anna leipää, ei me saarnalla eletä!” Hämeenlinnan kasvatusjohtaja, pastori Niilo Mustala toteaakin kirjeessään Sjöblomille yleisen metelin vaikeuttavan työtä ja jatkaa, että ”mitä siinä sitte hyödyttää käydä kilvan huutamaan”. Tammisaaressa vangit alkoivat voimakkaasti yskiä kirkossa, ja kasvatusjohtaja raportoi siitä peitellysti ”häirintänä”. Vankeja haukuttiin ja rangaistiin, eikä viini- ja öylättijonoa saanut kasvattaa uusintakierroksella. Hennalan vanki Aapeli Heikkilä kertoo, että pappi oli tuonut heille lautasellisen öylättejä ja puoli pulloa viiniä. ”Me ryyppäsimme pariin kolmeen mieheen sen viinin.” Kukkulautasellinen ”öleteita” oli kaatunut lattialle. Pappi toi uusia, mutta viini huononi marjavedeksi. ”Pappi vakuutti vaan höpisten, että ne on Kristuksen Jeesuksen verta ruumista.” Kirjoittaja ei mainitse papin nimeä, mutta todennäköisesti hän oli Hennalan vankileirin kasvatusjohtaja, vasta papiksi valmistunut Yrjö Alanen (myöhemmin Helsingin yliopiston teologian professori). Hän järkyttyi näkemästään ”helvetin esipihasta”, sairastui ja erosi tehtävästään.

Kasvatusosaston kokouspöytäkirjoista ja viikkoraporteista ei löydy tietoja lasten hyväksi tehdystä työstä. Kaksi esimerkkiä löytyy kuitenkin kasvatusjohtajien ja VRO:n syyttäjien yhteistyöstä. Syyttäjä ei odottanut oikeuden päätöstä, vaan pyysi Tammisaaren kasvatusjohtajaa järjestämään lapsen kasvatuslaitokseen. Hanke epäonnistui, koska siitä ei ollut VRO:n päätöstä. Erään kasvatusjohtajien yhteisen kokouksen pöytäkirjasta löytyy maininta, että lapsia oli viety tuomiolle.  Lasten kuolemantapauksista ei kerrottu kasvatusosaston päällikölle, vaan viikkoraporttien päähuomio oli hartaushetkien lukumäärässä. Riihimäen leirin kasvatusjohtaja Urho Valtari raportoi leirillä olevan 800 alle 18-vuotiasta, mutta ei voinut tehdä heidän hyväkseen mitään. Kasvatustyöntekijät sopivat keskenään jo kesän alussa, ettei keskusteluista vankien kanssa raportoida. Osa kasvatusjohtajista oli toiminut sotapappeina rintamalla taistelemassa punaisia vastaan, ja heidän suhtautumisensa vankeihin oli vihamielistä. Pappismatrikkeleista löytyy tietoja vain muutaman papin toiminnasta kasvatusjohtajana 1918, eikä kasvatustoiminnasta suunniteltua kirjaa julkaistu.

Papeilla oli kaksoisrooli. He joutuivat rippien vastaanottamisen ohella myös sensuroimaan postin, mikä vei suuren osan heidän ajastaan. Leirejä ei kirjeissä saanut arvostella ja politikointi oli kiellettyä. Ruokapakettien lähettäminen vangeille kiellettiin ja kieltoa perusteltiin valheellisesti sillä, että ruokaa on tarpeeksi. Leireillä esiintyi kirjesensuurin lisäksi itsesensuuria. Oli varmempaa olla näkemättä, kuulematta ja puhumatta kuin sekaantua asioihin. Tämä todentui myös ulkopuolelle annetuissa tiedoissa. Odottavia ja synnyttäviä äitejäkään ei vapautettu. Tiesivätkö senaatti ja Sotavankilaitoskaan kaikesta mitä leireillä tapahtui, on epäselvää. On väitetty, ettei omien hautojen kaivamistakaan tapahtunut, mutta turkulainen Lauri Järvi kertoi minulle isoisänsä joutuneen kaivamaan hautansa Santahaminan leirillä. Tapauksella oli todistaja. Naisvankien raiskauksetkin jäivät tutkimatta.

Leireistä annettiin julkisuuteen usein valheellista kuvaa, ja valokuvat leireistä olivat propagandistisia. Suomen Kuvalehti julkaisi muun muassa kasvatusapulainen Kalle Sandelinin ottaman kuvan Tampereen pakkotyölaitoksen hyväkuntoisista voimistelijoista syksyllä 1918. Lauri (”Tahko”) Pihkala oli jo kesällä yrittänyt saada leirien vankeja ”pitkän pallon” pelaamiseen, mutta vangit olivat liian heikkokuntoisia. 90-kiloisina tulleet painoivat vapautuessaan enää 40 kiloa, ja ensimmäinen kunnon ateria vapaudessa saattoi aiheuttaa kuoleman.

Vankien kohtelussa oli monenlaisia muitakin epäkohtia. Lääkärin antamaa määräystä sairaiden ruokinnasta ei noudatettu, mutta siitä laadittiin silti väärennetty raportti. Sen todistajana oli viipurilaislääkäri itse. Markovillan sairaalan lääkärit Martti Mustakallio ja Ragnar Valli tekivät Viipurista Sotavankilaitokselle ilmoituksen nälkiintyneistä vangeista, joiden kuolemat olivat nälän aiheuttamia. Myös sairaalan ylilääkäri Eemil Juselius raportoi päivittäin vankien surkeasta tilanteesta ja riittämättömästä ruoasta. Viipurin vankileirin päällikkö, majuri Wennerström uhkasi Juseliusta jopa sotaoikeudella, mutta Sotavankilaitoksen ylipäällikkö rauhoitti tilanteen. Valitus peruttiin. Viipurin leirin kasvatusjohtajapappi kirjoitti, että vangit viedään sairaalaan vasta liikuntakyvyn menetettyään. Useiden leirien lääkärit halusivat erota tehtävistään, koska eivät pystyneet auttamaan vankeja, mutta sitä ei sallittu.

Leireillä kuoli yli sata lasta nälkään, sairauksiin ja kurjuuteen, ja kaksikymmentä ammuttiin. Teloittajat surmasivat alle 16-vuotiaista kolmetoista Hennalan leirillä. Nuorimmat heistä olivat 13-vuotias poika ja 14-vuotias tyttö. Surmiin syyllistyivät laittomat niin sanotut kenttäoikeudet. Valkoiset teloittajat eivät koskaan joutuneet 1918 teoistaan vastuuseen.

VRO:ssa yleisin lasten saama syyte oli avunanto valtiopetokseen, mutta he saivat myös valtio- ja maanpetossyytteitä. Akteista selviää, että lapsen ikä on usein merkitty todellista ikäänsä korkeammaksi. Yleisin virhe oli tulkita syntymäpäivästä riippumatta vuonna 1903 syntyneet 15-vuotiaiksi. Oli myös lapsia, jotka eivät tienneet ikäänsä. Tuomiot eivät noudattaneet ankarimpien syytteiden linjaa, ja yli 60 prosenttia lapsi-ikäisistä vapautettiin. Lapsia tuominneiden 49 osaston joukossa oli useita, joissa 14-vuotiaina vangittuja tuomittiin ehdollisiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin. Lapsen kuuluminen työväenyhdistykseen oli rangaistavampaa kuin ammattiosaston jäsenyys. Suomen rikoslain vastaisiin tuomioihin syyllistyneitä VRO:n osastoja oli ainakin viisi. Tällainen tapaus oli esimerkiksi 14-vuotiaana punakaartiin liittynyt, parantumatonta tautia sairastava tyttö, joka tuomittiin kuritushuoneeseen yli neljäksi vuodeksi. Hän anoi armoa VRYO:lta, turhaan, ja menehtyi sairauteensa vankeusaikanaan. Vapautettavaksi määrätty poika taas joutui oikeuteen ja sai ehdollisen kuritushuonetuomion, mutta kuoli jo viikon kuluttua vapautuksestaan nälkään. Lisäksi oli joukko muitakin ehdollisen kuritushuone- tai vankeustuomion saaneita, jotka olivat punakaartiin liittyessään vielä lapsi-ikäisiä, mutta täyttivät joko siellä ollessaan tai oikeusprosessin aikana 15 vuotta. Lähes poikkeuksetta jätettiin huomiotta, että he olivat punakaartiin liittyessään, eli ”rikokseen ryhtyessään” vielä alle 15-vuotiaita.

Osassa pöytäkirjoista puuttuvat kuulustelupöytäkirjat ja suojeluskuntien esikuntien lausunnot, ja muutamat osastot toimivat lain vastaisesti vajaamiehityksellä. Noormarkusta kotoisin olleen 13-vuotiaan valtio- ja maanpetoksesta syytetyn pojan, ”joka on lapsi-ikäinen,” VRO-aktiin Porin osastossa 141 on merkitty kahden vuoden ehdollinen kuritushuonetuomio. Tuomio vedettiin kynällä yli ja muutettiin kasvatuslaitokseen lähettämiseksi.

Oikeusprosessi vangitsemisesta valtiorikosoikeuteen kesti lapsilla yleisimmin neljästä viiteen kuukautta, mutta viimeiset lapsi-ikäisinä punakaartiin liittyneet tuomittiin vasta marras–joulukuussa. Sotavankilaitos oli lakkautettu ja vangit siirretty 15.9.1918 alkaen kuritushuonevankeina vankeinhoitohallituksen alaisuuteen.

Oliko lasten oikeudenkäynnit siirretty tarkoituksella myöhemmäksi, on mahdotonta tietää, mutta oikeusprosessien kesto kertoo, ettei lapsen statusta huomioitu. Ei ole riittävästi tietoa kaikkien lasten vankeusajoistakaan. Osa vaarattomimmiksi tulkituista pääsi välillä vankipassin kanssa kotiin tai lähetettiin pakkotyöhön, mikä voidaan rinnastaa vankeuteen.

Tuulikki Pekkalainen

Kirjoittaja on valtiotieteen maisteri, tietokirjailija ja oikeushistorian väitöskirjatutkija.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s