Etusivun juttu: opettajien oikeusavun järjestäminen 1900-luvun alussa

Nykypäivänä on selvää, että ammattijärjestöt tarjoavat jäsenilleen oikeudellista apua. Näin tekee muun muassa Opetusalan Ammattijärjestö OAJ, joka kertoo verkkosivuillaan ”auttavansa ja puolustavansa, jos sukset menevät ristiin työnantajan kanssa”. Jos näin ikävästi sattuisi käymään, ovat OAJ:n juristit jäsenistönsä apuna. Liiton juristin apu ei kuitenkaan aina ole ollut itsestään selvä asia. Tässä kirjoituksessa tutkin opettajien oikeusavun ensivaiheita Kansakoulun Lehden ja Opettajain Lehden kirjoitusten valossa.

Kysymys oikeusavusta oli 1800-luvun viimeisinä ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kovasti pinnalla. Oikeus modernisoitui, yhteiskunnan rakenteet muuttuivat ja maassa kuohui myös poliittisesti. Samalla kun moderni asianajajakunta syntyi 1800-luvun lopulla, kävi selväksi myös, että vähävaraisille ihmisille, joilla ei ollut varaa ammattiasianajajaan, tarvittiin julkista oikeusapua. Suomen ensimmäinen köyhäinasianajaja aloitti toimintansa Helsingissä tammikuussa 1886, ja tulevina vuosina muun muassa Turku, Viipuri ja Tampere seurasivat perässä. Kaupunkien työväenlautakunnat tarjosivat myös oikeudellisia neuvoja, ja 1900-luvun alkuvuosina SDP ja SAJ pyrkivät tarjoamaan oikeusapua jäsenilleen. On ymmärrettävää, että työväenliike katsoi tarpeelliseksi panostaa oikeusapuun, sillä työläiset kohtasivat usein oikeudellisia ongelmia esimerkiksi työantajansa tai vuokranantajansa kanssa, mutta heillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia turvautua juristin apuun. Kuitenkin myös opettajakunta, jonka enemmistöllä oli porvarillinen tausta, ryhtyi puuhaamaan oikeusapua jäsenistölleen 1800-luvun lopulla.

Kysymys opettajien oikeusavusta herää

Ajatus kansanopetuksen laajentamisesta sai voimaa 1800-luvun puolivälissä, ja ensimmäisiä kansakouluja ryhdyttiin perustamaan 1850-luvulla muun muassa paikallisten kirkkoherrojen toimesta. Vuonna 1858 annettiin keisarin julistus kansanopetuksen järjestämisestä ja vuonna 1866 ensimmäinen kansakouluasetus, jossa oli muun muassa kansakoulujen hallintoa koskevia säännöksiä. Vuosisadan lopulla, vuonna 1898, toteutettiin piirijakouudistus, jonka mukaan jokaisen maalaiskunnan piti jakaa alueensa koulupiireihin. Kun jokaisen piirin koulu oli saatu toimintaan, oli kaikilla kouluikäisillä oikeus osallistua kansakouluopetukseen. Kouluja piti perustaa niin taajaan, ettei koululaisilla olisi yli viiden kilometrin koulumatkaa paitsi harvaan asutuilla alueilla. Asetuksesta huolimatta koulujen määrä kasvoi hitaasti 1900-luvun alussa.

Viikkalan kansakoulu. Kuvannut Kustaa Emil Klint, digi.kirjastot.fi.

Ensimmäiset ajatukset kansakoulunopettajien järjestäytymisestä virisivät 1870-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin ensimmäiset viralliset opettajayhdistykset paikallistasolla. OAJ:n edeltäjä, Suomen kansakouluopettaja- ja naisopettajayhdistys (sittemmin nimeltään Suomen Opettajain Liitto) perustettiin vuonna 1893. Ensimmäinen kansakouluväen oma aikakauslehti, Koti ja koulu, oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1864, mutta se ja muutamat muut julkaisut olivat lyhytikäisiä. Vuonna 1883 toimintansa aloitti Kansakoulun Lehti, joka sai suhteellisen suuren levikin. Pian kansallisen opettajayhdistyksen perustamisen jälkeen, alkuvuodesta 1895 Kansakoulun Lehdessä ryhdyttiin käymään keskustelua sen puolesta, että yhdistyksen pitäisi tarjota oikeusapua jäsenistölleen – joka tosin edusti vasta pientä osaa Suomen opettajakunnasta. Nimimerkki A.J., oletettavasti opettaja Albin Järvinen (1867–1937), kirjoitti peräti 13-sivuisen jutun otsikolla ”Oikeusapua kansakoulun opettajistolle”, jossa hän selitti seikkaperäisesti erinäisiä ongelmatilanteita, joissa opettajat olisivat tarvinneet oikeusapua. Ongelmat saattoivat koskea muun muassa työskentelyolosuhteita, viran vakinaisuutta tai opettajalle luvattua palkkaa ja etuja. Varsinkin maaseudulla oli varsin tyypillistä, että opettaja sai osan palkastaan luontoisetuina kuten asuinhuoneina tai maana. Ongelmaksi kirjoittaja katsoi myös tapaukset, joissa miesopettaja oli velvoitettu opettamaan tytöille käsitöitä tai naisopettaja pojille veistoa. Kansakouluntarkastajat eivät hänen mukaansa pystyneet kaikissa tapauksissa tarjoamaan opettajille riittävää tukea ja turvaa. Opettajat kärsivät usein hiljaa, ja ”[s]euraus siitä onkin, että Suomessa opettajat harvoin käyvät oikeutta, ja harvanpuoleisesti tarkastajiakin vaivataan valituksilla. Varojen puute usein estää oikeuteen vetoamasta.”

Albin Järvinen. Suomen Kuvalehti, 10.3.1917, digi.kansalliskirjasto.fi.

Seuraavaksi A. J[ärvinen] selosti, kuinka opettajien oikeusapu oli järjestetty Englannissa ja Saksassa, ja kertoi asian olevan pohdittavana myös Ruotsissa. Hän ennakoi mahdollisia vastaväitteitä – muun muassa sitä, että oikeusavun tarjoaminen lietsoisi vihaa opettajakuntaa kohtaan – mutta totesi, että oikeusapua puoltavat seikat olivat tärkeämpiä: ”Moni opettaja on joutunut kärsimään vääryyttä, kun ei ole ollut varaa ottaa ymmärtävää asianajajaa. Sekä koulun että yleiset lait ovat useissa kohdin hämärät tai vanhentuneet ja voidaan helposti selittää opettajan vahingoksi.” Oikeusapua olisi tullut siis ryhtyä hankkimaan, vaikka varat olivatkin vielä puutteelliset (Kansakoulun Lehti 1.2.1895, s. 51-63). Paria kuukautta myöhemmin nimimerkki E.R.I. kannatti hänkin oikeusapua ja totesi, että ”[o]pettajien on itsensä ruvettava julkisesti, maltilla ja ihmisoikeuksiin vetoamalla oikeuksiensa puolesta taistelemaan.” (KL 1.5.1895, s. 187-190)

Vuosina 1895–1896 oikeusapukysymys oli esillä Kansakoulun Lehden palstoilla. Opettajayhdistys pyysi haaraosastoiltaan vastausta kysymykseen, olisiko opettajille järjestettävä oikeusapua. Osastot esittivät näkökantoja puolesta ja vastaan, ja asia tuli lopullisesti käsiteltäväksi opettajayhdistyksen keskushallituksen kokouksessa 19.11.1896. Silloin oikeusapukysymyksen annettiin raueta, koska ”haarayhdistyksistä, jotka asiasta ovat mielipiteensä lausuneet, ainoastaan neljä on asiata puoltanut, neljä on sen tällä kertaa hyljännyt, yksi puoltanut periaatteessa, mutta evännyt varat” (KL 31.12.1896, s. 598).

Uusi yritys

Asia jäi sikseen, kunnes se vuonna 1909 sai uudelleen nostetta. Kuohuva poliittinen tilanne näkyi myös opettajien elämässä. Jo vuonna 1906 oikeusapukysymys mainittiin kahdesti vastaperustetussa Opettajain Lehdessä, minkä jälkeen Albin Järvinen kirjoitti kahta vuotta myöhemmin lehteen opettajien oikeudellisesta asemasta. Hän piti ”valtiollista kiihkomielisyyttä” yleisimpänä syynä yrittää savustaa opettaja pois paikkakunnalta (OL 21.2.1908, s. 74-75). Kunnolla asia nousi esille kuitenkin vasta tammikuussa 1909, jolloin opettaja Olga Karlstedt (1867–1943) nosti opettajayhdistyksen keskushallituksen kokouksessa esille kysymyksen oikeusavun hankkimisesta. Sittemmin hän päätyi laatimaan aiheesta alustuksen, joka julkaistiin Kansakoulun Lehdessä. Siinä Karlstedt totesi opettajien järjestäytymisen olevan vielä puutteellista, ja siksi jokainen opettaja joutuu taistelemaan yksin vaikeuksiaan vastaan. Vaikka kansakouluntarkastajien ja kouluylihallituksen pitäisi auttaa opettajia, he joutuvat silti monissa asioissa turvaamaan oikeuksiaan yksin. Karlstedtin mukaan opettajan olisi joskus jopa turvauduttava oikeudenkäyntiin, mutta usein se jää varojen puutteen vuoksi tekemättä. Muissa ”edistyneemmissä maissa” tilanne oli jo paljon paremmalla tolalla, hän lisäsi. Lopuksi Karlstedt esitti ponsina, että yhdistys hankkisi oikeusapua jäsenilleen, että opettajiston olisi järjestettävä varoja tähän tarkoitukseen, ja että opettajayhdistyksen keskushallitus oikeutettaisiin antamaan satunnaista oikeusapua varojensa ja harkintansa mukaan (KL 1.3.1909, s. 109-113). Huhtikuussa 1909 keskushallitus päätti lähettää oikeusapukysymyksen haaraosastoille kommentoitavaksi (OL 7.5.1909).

Kysymys oikeusavusta herätti keskustelua haaraosastoissa. Kymin osaston aktiivi Matti Keränen kirjoitti puhuneensa asiasta jo paria vuotta aiemmin, mutta saaneensa nyt osastolta pyynnön esittää huolensa julkisuudessa. Keränen nosti esille sen, että opettajia oli vainottu puoluesyistä: ”Ja onhan nähty julkisia viranhakuilmoituksia, joissa määrätty puoluekanta on asetettu kompetenssivaatimukseksi vasten lakeja ja asetuksia.” Taustalla vaikutti kansakouluasetus, jonka mukaan opettajaksi oli valittava henkilö, jolla oli sopiva ”mielenlaatu”. Keränen jatkoi:

Tällaisessa tilassa oleva opettaja, jos kukaan kaipaa sellaista, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä neuvoja pyytämään, mutta niitäpä päteviä neuvonantajia meillä ei olekaan. Kyllähän kova kohtalo on pakottanut joitakuita opettajia lukemaan lakia itsekseenkin, mutta kaikilla ei ole siihen kykyä eikä taipumuksia. Ja ajateltakoon vaan jossain syrjäseudussa yksinään toimivan opettajan asemaa tällaisessa tapauksessa. Asianajotoimistoa ei maksa ajatellakaan, siksi kallista lystiä se on. Hätäänny ja hermostu siinä sitten tekase joku taitamattomuudesta johtunut tyhmyys ja asia on menetetty. Ylihallituskaan ei voi asiaa ratkaista muuten kuin esitettyjen näytteiden perusteella. Näytelmän viimeisen edellinen kohtaus on kai se, kun sanomalehdet ympäri maan julistavat virasta erotetun nimen. Loppunäytös lienee yleensä se, että tuollaisen kohtalon alaiseksi joutunut opettaja saa ruveta ajattelemaan toista toiminta-alaa, sillä mikäpä johtokunta hänestä huolisi.

Keränen kaavaili tilannetta, jossa opettajat olisivat liittyneet yhdistykseen niin sankoin joukoin, että olisi varaa palkata lakimies, ”joka tuntee varsinkin opettajain toiminta-alan kuuluvan lainkäytön mutkat ja metkut” (OL 19.11.1909, s. 515-517).

Suomen opettaja- ja naisopettajayhdistyksen ensimmäinen edustajakokous pidettiin heinäkuussa 1910, ja luonnollisesti keskustelukysymyksenä oli opettajien oikeusapu. Opettaja Olga Karlstedt piti aiheesta alustuksen viitaten jälleen muiden maiden opettajayhdistysten tarjoamaan oikeusapuun. Vaikka joku saattaisikin pitää opettajien oikeudellista asemaa Suomessa jo hyvänä, oli opettajiin kohdistuva rettelöiminen kuitenkin lisääntymässä, ”varsinkin niiden puolelta, joiden pää on täynnä uudenaikaisia vapauden höyryjä, joiden hedelmiä alituiseen enentyneen rikollisuuden muodossa saamme nähdä”. Vaikka oikeusapuun ei vielä varoja olisikaan riittävästi, olisi järjestelmä kuitenkin saatava pystyyn, ja sitä voitaisiin myöhemmin kehittää eteenpäin. Lopulta edustajakokous päätyi hyväksymään ponnen, jonka mukaan yhdistys hankkii mahdollisuuksien mukaan oikeusapua ”omatta syyttään” sen tarpeeseen joutuneille (OL 5.8.1910 ja 12.8.1910).

Saman vuoden syksyllä nimimerkki A.K. toi Opettajain Lehdessä esille oman tapauksensa, jossa hän katsoi olevansa oikeusavun tarpeessa. Nuoren opettajan A.K.:n mukaan paikallinen työväenyhdistys oli saanut tietoonsa hänen kuuluvan porvaripuolueeseen ja oli siitä lähtien monin eri tavoin yrittänyt estää häntä saamasta virkavahvistuskirjaa. Syytökset eivät menestyneet kihlakunnanoikeudessa, mutta A.K. ei silti voinut vielä saada pysyvää virkaa, sillä ”proletaarit” olivat vieneet asian hovioikeuteen (OL 16.9.1910, s. 404). A.K. kävi keskustelua lehden sivuilla, mutta ei ilmeisesti hakenut kuitenkaan oikeusapua opettajayhdistykseltä. Tämä ei olisikaan vielä luonnistunut, sillä yhdistyksen keskushallitus päätti syyskuussa, että oikeusapua hankittaisiin vuoden 1911 alusta – jos varat sen sallisivat (OL 30.9.1910, s. 428).

Oikeusapu toteutuu

Ensimmäinen yhdistyksen tarjoamaa oikeusapua saanut opettaja oli muuan J. Lyytikäinen Rautalammilta, Hanhitaipaleen kylästä. Ennen kuin yhdistys saattoi antaa oikeusapua, se halusi kuitenkin olla varma, että kyse ei ollut tavallisesta riita-asiasta, vaan viran menettämisen uhasta. Se oli tärkeää, sillä kyseessä oli ensimmäinen tapaus, joka siten toimisi esimerkkinä jatkossakin. Niinpä keskushallituksen jäseniä lähti paikan päälle selvittämään asiaa. Tapauksesta raportoitiin Opettajain Lehdessä. Tietojen mukaan Lyytikäinen oli joutunut huonoihin väleihin ”vaikutusvaltaisten henkilöiden” kanssa, ja niinpä koulun johtokunta oli tehnyt kouluylihallitukseen ilmoituksen siitä, että koulupiiri oli tyytymätön opettajaan. Jopa oppilaslakko onnistuttiin järjestämään. Kansakouluntarkastajan käydessä paikalla ei johtokunta kuitenkaan ollut yksilöinyt valitusta, vaan oli vain ilmaissut yleistä tyytymättömyyttä. Oppilaiden vanhemmat olivat kertoneet olleensa tyytyväisiä opettaja Lyytikäiseen. Syytökset osoittautuivat lehden mukaan aiheettomiksi, eikä kouluylihallitus ryhtynyt mihinkään toimiin Lyytikäistä vastaan. Kun opettajan viranhoidosta ei löytynyt virheitä, ryhdyttiin paikkakunnalla lehdessä kerrotun mukaan syyttämään häntä vaalitoimituksen häiritsemisestä. Opettajayhdistys näki asian niin, että Lyytikäistä yritettiin savustaa nyt keinolla millä hyvänsä ulos, kun viranhoitoon liittyvät syytökset eivät olleet menestyneet. Opettajalle oli jo koitunut kuluja asiasta, sillä hän oli joutunut haastamaan pari henkilöä oikeuteen ”saadakseen rauhaa”. Niinpä keskushallitus myönsi kokouksessaan 17.4.1911 Lyytikäiselle 150 markkaa (nykyrahassa 590 euroa) oikeusapua. Opettaja kohtasi jatkossakin vaikeuksia, sillä hänelle myönnettiin lokakuussa 1914 uudelleen 150 markkaa oikeusapua ja huhtikuussa 1916 vielä kertaalleen sama summa. Mitä Lyytikäisen samana keväänä tekemälle 500 markan hakemukselle kävi, ei selviä lehdessä olleista tiedoista (OL 24.3.1911, s. 99, 28.4.1911, s. 176, 30.10.1914, s. 484, 19.5.1916, s. 267).

Rautalammin Hanhitaipaleen kylä, jossa J. Lyytikäinen toimi kansakoulunopettajana. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Kovin laajaa oikeusavun myöntäminen ei alkuvuosina ollut. Esimerkiksi vuonna 1912 opettajayhdistyksen keskushallituksen pöytäkirja kertoo, että eräälle opettaja Minkkiselle myönnettiin 75 markkaa oikeusapua. Vuoden 1912 vuosikertomus paljastaa, että koko vuotena oikeusapua myönnettiin yhteensä 75 markkaa, joten Minkkinen oli ainoa vuonna 1912 oikeusavustusta saanut opettaja (OL 8.11.1912, s. 516, 27.3.1913, s. 323). Vaikuttaisi siltä, ettei oikeusavun hakijoitakaan ollut ainakaan alussa kovin laajalti, mutta sitä ei Opettajain Lehdessä olleiden tietojen perusteella voi täydellä varmuudella päätellä.

Opettajain Lehti 12.6.1914, digi.kansalliskirjasto.fi.

Opettajien oikeusapu tarkoitti alkuvuosina siis sitä, että opettajayhdistyksen keskushallitus myönsi opettajalle tietyn summan rahaa, jolla tämä saattoi sitten kattaa oikeuskulujaan. Pian kuitenkin heräsi keskustelua siitä, pitäisikö oikeusapusysteemiä jotenkin muuttaa tai laajentaa. Kesällä 1914 Opettajain Lehti julkaisi etusivullaan opettajayhdistyksen vuosikokouksessa pidetyn alustuksen ”Opettajayhdistyksemme oikeusavustustoiminnan laajentamisesta”. Alustaja oli Kaarlo Ahtiala (1867–1949), joka oli opettajayhdistysaktiivi ja Opettajain Lehden päätoimittaja vuosina 1906 –1937. Ahtiala totesi alustuksessaan, että oikeusapu oli toistaiseksi tullut kyseeseen harvoin, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteivät opettajat kaipaisi tukea valvoessaan oikeuksiaan. Itse asiassa opastusta tarvittaisiin laajasti ja monessa muodossa. Tehokkaampaa kuin pelkkä rahan myöntäminen olisi se, että opettajille olisi tarjolla opastusta ja neuvoja niissä oikeudellisissa asioissa, joista he eivät voi itse selvitä. Ahtiala viittasi Englantiin, jossa yhdistyksellä oli palkattu lakimies, Saksaan, jossa opettajille oli tarjolla oikeudellisia neuvoja ja rahallista apua, sekä Ruotsiin, jossa yhdistyksellä oli sekä tiedonantotoimisto että juristi. Tiedonantotoimisto antoi asian harkintansa mukaan lakimiehen tutkittavaksi, ja opettajalle jäi maksettavaksi puolet lakimiehen palkkiosta. Apua annettiin vain asioissa, jotka koskettivat opettajan virkaa. Ahtiala katsoi, että Suomeenkin pitäisi saada vastaava tiedonantotoimisto, mutta omaa juristia ei olisi tarpeen palkata. Toimisto voisi sen sijaan tehdä sopimuksen kouluasioihin perehtyneen juristin kanssa, joka auttaisi tarvittaessa (OL 12.6.1914, s. 273-274). Opettajayhdistyksen vuosikokous hyväksyi Ahtialan esittämät ponnet tiedonantotoimiston perustamisesta ja siitä, että yhdistys maksaisi puolet lakimiehen kuluista – poikkeustapauksessa enemmänkin (OL 19.6.1914, s. 287).

Tiedonantotoimisto aloittikin toimintansa vuonna 1915, ja yhden lehtijutun perusteella teki myös yhteistyötä juristin kanssa. Toukokuussa 1916 tiedonantotoimisto oli edellä mainitun Lyytikäisen tapauksessa suostunut siihen, että tuomari H. Ritavuori laatisi Lyytikäisen puolesta anomuksen kouluylihallitukselle, ja opettajayhdistys maksaisi puolet Ritavuoren palkkiosta (OL 19.5.1916, s. 267). Kyseessä lienee ollut Heikki Ritavuori (1880–1922), Nuorsuomalaisen puolueen, sittemmin Edistyspuolueen kansanedustaja ja tuleva sisäministeri. Ritavuori edusti puolueensa vasemmistoliberaalia suuntaa ja otti asianajajana hoitaakseen yhteiskunnallisia ja heikompiosaisten juttuja. Ritavuori suunnitteli 1910-luvulla yhteistyötä myös SDP:n ja SAJ:n kanssa, jotka halusivat tehdä hänen kanssaan sopimuksen oikeusavun tarjoamisesta jäsenistölleen.

Alkuvaiheiden jälkeen Opettajain Lehdessä oli silloin tällöin mainintoja oikeusavun antamisesta, ja esimerkiksi maaliskuussa 1925 nimimerkki ”Tähyilijä” visioi avustusrahaston perustamisesta, josta voitaisiin palkata yhdistykselle lakimies (OL 20.3.1925). Laajemmin aihe ei kuitenkaan enää noussut esille lehden palstoilla, ja asian lähempi tarkastelu vaatisikin opettajayhdistyksen arkistolähteiden tutkimista. On myös huomattava, ettei oikeudellisen avun tarjoaminen rajoittunut rahalliseen avustukseen yksittäistapauksissa. Opettajain Lehti julkaisi nimittäin perustamisestaan lähtien oikeudellista kysymys-vastaus-palstaa (ks. esim. OL 8.2.1907). Opettajat ja kansakouluntarkastajat saattoivat lähettää lehteen opettajantyöhön liittyviä oikeudellisia kysymyksiään, joihin toimitus sitten etsi vastauksia itse tai kääntyi joskus juristin puoleen. Vastaavia kysymys-vastaus-palstoja ilmestyi myös useissa sanomalehdissä vuosisadan vaihteen molemmin puolin, ja ne pyrkivät vastaamaan ihmisten kasvaneeseen tarpeeseen saada oikeudellisia neuvoja. Opettajain Lehden palsta asettuu tähän kontekstiin. Sanomalehtien oikeudellisia neuvontapalstoja tutkii parhaillaan Mia Korpiola.

Opettajat yhteiskunnallisen ja poliittisen kuohunnan keskellä

Kansikuva
Y.K. Yrjö-Koskinen, noin vuonna 1887. Kuvannut Daniel Nyblin. Museovirasto, historian kuvakokoelma.

Opettajien oikeudellisten ongelmien taustalla oli usein poliittisia kiistoja. Kansakoulunopettajien tausta oli usein talonpoikainen, ja useimpien opettajien maailmankatsomus oli porvarillinen. Työläistaustaiset opettajat olivat hyvin harvassa. Kansakoulunopettajista suuri osa kannatti nuorsuomalaisia, jotka olivat ryhtyneet irtaantumaan Suomalaisesta puolueesta 1880-luvulta lähtien ja perustivat oman puolueensa vuonna 1905. Tilanne kärjistyi autonomian ajan lopulla sortokausien aikana, kun vanhasuomalaiset olivat myöntyväisyyslinjalla ja nuorsuomalaiset kannattivat passiivista vastarintaa perustuslaillisuuden kautta. Opettajien yhteiskunnallinen asema lasten kasvattajina ja yhteisöä koossapitävänä voimana oli sellainen, että heidän poliittisella suuntautumisellaan oli merkitystä. Koulutoimen ylintä valtaa käytti vuonna 1869 perustettu kouluhallitus. Vuonna 1902, ensimmäisen sortokauden aikana, kouluhallituksen johtoon nostettiin myöntyväisyysmies Y.K. Yrjö-Koskinen (1854–1917), ja muutenkin johto oli vanhasuomalaisten käsissä. Tämä aiheutti närää valtaosin nuorsuomalaisissa kansakoulunopettajissa. Ongelmia aiheutui myös siitä, että opettajanviroista päätti kullakin paikkakunnalla koulun johtokunta, jonka poliittiset näkemykset saattoivat poiketa opettajien näkemyksistä. Ei ollut tavatonta, että johtokunnan ja opettajan sukset menivät ristiin poliittisista syistä, ja opettaja yritettiin savustaa ulos esimerkiksi siten, ettei hänen virkaansa vahvistettu koeajan jälkeen, tai tekaisemalla syytöksiä hänen toiminnastaan. Esimerkkejä vastaavasta nähtiin edellä.

Sisällissota ja sitä edeltänyt ja seurannut kuohunta löivät puolestaan leimansa myös opettajakunnan toimintaan. Jo toukokuussa 1917 Opettajain Lehti kiinnitti huomiota ympäri maata eri paikkakunnilla pidettyihin kansalaiskokouksiin, joissa oli vaadittu paikallista opettajaa eroamaan (OL 4.5.1917). Yksi suurta huomiota herättänyt tapaus oli opettaja Kaarlo Isomäen (1889–1958) erottamisyritys ja sittemmin pidättäminen sodan aikana. Isomäki oli aloittanut vuonna 1915 opettajana Jämsänkoskella kahden vuoden koeajalla. Jämsänkoski oli vaurasta seutua, mutta 1910-luvulla siellä oli nähty lukuisia torpparihäätöjä. Maa- ja työväenkysymys oli paikkakunnalla vahvasti läsnä Isomäen saapuessa sinne. Uusi opettaja joutui pian riitoihin koulun johtokunnan ja paikkakunnan suurmaanomistajien kanssa valitettuaan siitä, ettei opettajille ollut hankittu heille luontoisetuina luvattuja viljelysmaita. Maakiista lähensi Isomäen ja paikallisen työväestön välejä, ja opettaja nähtiin usein työväentalolla lukemassa lehtiä, vaikka hän olikin itse nuorsuomalainen. Isomäen vihamiehet eivät katsoneet tätä hyvällä, ja syksyllä 1917 hänet yritettiin erottaa. Työväenyhdistys sai kuitenkin estetyksi tämän hankkeen.

Jämsänkosken työväenyhdistyksen vappujuhla vuonna 1910.
Kuva: Työväen Arkisto.

Paikkakunnalla ruvettiin levittämään huhua, että Isomäki kuuluisi työväenyhdistykseen ja että tämä olisi harjoittanut punakaartia. Lopulta Isomäki joutui vangituksi sisällissodan aikana, ja hänet yritettiin teloittaa, mutta hän onnistui karkaamaan. Sodan jälkeen Isomäki joutui syytetyksi valtiorikosoikeuteen, mutta hän sai vapauttavan päätöksen. Vapauduttuaan opettaja yritti saada vainoajansa oikeuden eteen, periä menetettyjä palkkojansa ja saada virkavahvistuskirjansa, jotta voisi jatkaa tehtävässään Jämsänkoskella. Isomäki sai paljon kannustusta paikkakuntalaisilta ja myös Suomen opettajayhdistys antoi tukensa hänelle. Isomäen hyväksi toimitettiin rahankeräys useissa opettajayhdistyksen haaraosastoissa, minkä lisäksi opettajayhdistys myönsi hänelle kahdesti 500 markkaa oikeusapua (OL 25.4.1919, 23.1.1920, 9.7.1920). Isomäki ei kuitenkaan onnistunut yrityksissään, vaan muutti Hollolaan, jossa jatkoi Pyhäniemen kylän kansakoulunopettajana. Hän jatkoi sittemmin myös omia opintojaan ja suoritti 1930-luvulla ylemmän oikeustutkinnon. Myöhemmin hän työskenteli muun muassa kouluhallituksessa ja asianajajana. (Isomäen tapauksesta laajasti, ks. Rantala 2002, s. 106-134.)

Oman leimansa opettajien oikeudelliseen asemaan lyö se, että kansakoulunopettajat eivät olleet taloudellisesti vahvassa asemassa. Vaikka heidän maailmankatsomuksensa oli valtaosin porvarillinen, oli heidän palkkauksensa lähempänä työläisten palkkatasoa. Edellä mainittu opettaja Isomäki kuvasi vuonna 1920 tilannetta seuraavasti: ”Kansakoulunopettajathan ovat herroja. Porvareita työmiesten palkoilla. (…) Porvarit huolivat kansakoulunopettajia sakkiinsa vain juoksupojikseen. Ja työmiesten joukkoon he ovat liiaksi herroja mielestään” (Rantala 2010, s. 120-121). Isomäen näkemys oli toki hänen omien rankkojen kokemustensa sävyttämä, mutta se kuvaa kuitenkin osuvasti tiettyä ristiriitaa aatemaailman ja taloudellisen todellisuuden välillä. Taloudelliset realiteetit heijastuivat suoraan kysymykseen oikeusavusta. Ongelmiin joutuneella opettajalla ei välttämättä ollut varaa palkata lakimiestä avukseen, ellei saanut avustusta opettajayhdistykseltä. Toisaalta pienellä maaseutupaikkakunnalla saattoi olla vaikeaa ylipäänsä löytää lakimiestä. Siitä kertoo myös Opettajain Lehden oikeudellisen neuvontapalstan suosio. Oikeudellisille neuvoille oli tarvetta, ja lehden palstalla apua saivat myös sellaiset henkilöt, joiden oli syystä tai toisesta vaikea saada oikeudellista apua muuta kautta.

***

Opettajayhdistyksen jäsenistölleen tarjoama oikeusapu – esivaihe sille, että järjestöllä olisi oma juristi auttamassa jäseniä – kytkeytyy yleiseen oikeudelliseen muutokseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa: oikeuden modernisoitumiseen, asianajajakunnan kasvuun ja kysymykseen vähävaraisten oikeusavusta. Kysymys oikeuden saatavuudesta oli yhteiskunnallisen keskustelun kohteena yleisemminkin 1900-luvun alussa. Isoimpien kaupunkien köyhäinasianajajat puolustivat vähävaraisia, lähinnä työläisiä, 1880-luvulta eteenpäin, minkä lisäksi SDP ja SAJ ajoivat 1900-luvun alussa vahvasti oikeusapua jäsenilleen. Tämä oikeudellinen konteksti voidaan nähdä taustaedellytyksenä sille, että opettajayhdistyskin lähti ajamaan niin voimallisesti oikeusapua opettajille. Ennen kaikkea taustalla oli kuitenkin 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten myrskyisä poliittinen tilanne, joka vaikutti opettajakunnan toimintaedellytyksiin ja ajoi jotkut heistä puolustamaan asemaansa myös oikeudellisesti. Opettajayhdistys tunnisti opettajakunnan oikeudelliset ongelmat ja halusi ratkaista niitä. Opettajien oikeudellinen asema oli toistuvasti etusivun juttu Opettajain Lehdessä. Varojen puute kuitenkin vaikeutti ja hidasti toiminnan käynnistymistä. Varoja saatiin jäsenmaksuista, mutta niitä ei 1900-luvun alussa kertynyt vielä tarpeeksi. Ammatillinen järjestäytyminen oli vahvempaa työväestön keskuudessa, ja opettajayhdistyksellä oli todellisia haasteita saada opettajia järjestäytymään. Kaikista vaikeuksista huolimatta opettajien oikeusavun ensiaskeleet otettiin kuohuvalla 1910-luvulla.

Marianne Vasara-Aaltonen

OTT, tutkija

Kirjoittaja on oikeushistorian postdoc-tutkija Helsingin yliopistolla. Hän tutkii tällä hetkellä suomalaisen oikeusavun historiaa.

Lähteet:

Kansakoulun Lehti

Opettajain Lehti

Aimo Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia II. Kansakouluasetuksesta piirijakoon. WSOY, Porvoo – Helsinki 1949.

Aimo Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia III. Piirijakoasetuksesta oppivelvollisuuteen. WSOY, Porvoo – Helsinki 1949.

Jukka Rantala, Kansakoulunopettajat ja kapina. Vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä. SKS, Helsinki 2002.

Jukka Rantala, Suomalaisen opettajan poliittinen orientaatio. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2010.

Matti Rinne, Suomen Opettajain Liitto 1893–1973. Suomen Opettajain Liitto, Helsinki 1973.

Hannu Syväoja, Kansakoulu – suomalaisten kasvattaja. Perussivistystä koko kansalle 1866–1977. PS-Kustannus, Jyväskylä 2004.

Marianne Vasara-Aaltonen, ”’Kaikkein tärkeimpiä etuja…’ – havaintoja työväenliikkeen suhtautumisesta oikeusavun järjestämineen”, Työväentutkimus Vuosikirja 2019.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s