Matthias Calonius -seura 30 vuotta – oikeushistorian nousu jatkuu!

Juhlavuodet ja merkkipäivät tarjoavat ja parhaimmillaan stimuloivat mahdollisuuksia katsauksille, juhlapuheille, analyyseille ja tutkimukselle, jossa saadaan luontevasti esille juhlan aihepiiriin liittyviä trendejä ja yleisempiä kehityskulkuja.

OIKEUTTA JA HISTORIAA

Seuraavassa esitän muutaman havainnon siitä, miten vuonna 1990 perustetun Matthias Calonius -seuran kiinnostuksen kohteena olevat oikeushistorian alan tutkimus, opetus ja yleinen tunnettuisuus ovat muuttuneet ja miten muutokset näkyvät laajemmin yhteiskunnassa.[1] Luontevimmat kontekstit muutoksille löytyvät oikeustieteellisten tiedekuntien tilanteesta ja laajemmin suuria muutoksia läpikäyneestä yliopistopolitiikasta Suomessa. Tätä kautta avautuisi myös tie suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin muutosten analyysiin, mutta jätän nämä yleisemmän tason pohdinnat muille areenoille.[2]

Heti aluksi on syytä todeta, että oikeushistorian oppiaineen saavutuksista voi olla vilpittömästi ylpeä. Pienestä lakimiestutkinnon ”sivuaineesta” tai, kuten erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla esitettiin, ”kytkentäaineesta” oikeustieteellisessä tutkinnossa on kasvanut tärkeä ja myös sangen suosittu oppiaine, jonka tutkimus on laajalla rintamalla laadukasta myös kansainväliset mittapuut huomioon ottaen.[3] Tutkimusrahoitustakin on tullut kiitettävästi 2000-luvulla, ja Heikki Pihlajamäen saama akatemiaprofessuuri lisää osaltaan positiivisia tulevaisuuden näkymiä pitkälle eteenpäin.

Väitöskirjojen määrä on erinomaisen suuri oppiaineen kokonaisresurssit huomioon ottaen, ja 2000-luvulla useat niistä ovat edustaneet huipputasoa, saaneet korkeimpia arvosanoja ja sen jälkeen, kun arvosanat lakkautettiin, harvinaisen erityismaininnan. Myös professorien – mukaan laskien myös emeritukset – tutkimusaktiivisuus on ollut kiitettävää ja tutkimuskohteiden kirjo on ollut erinomaisen monipuolinen.[4]

On myönnettävä, että on yhtä mukavaa kuin harvinaistakin olla oikeassa. Vuonna 2014 laatimassani kirjoituksessa ”Oikeushistoria huipulta huipulle” ennakoimani ”positiivinen kierre” on vahvistunut.[5] Väitöskirjoja on hyväksytty vuosittain, eikä merkkejä kiinnostuksen laantumisesta ole nähtävissä. Pikemminkin päinvastoin. Uutena myönteisenä ilmiönä voi mainita oppiaineesta muiden aineiden (tai tiedekuntien) professuureihin edenneet tutkijat. Itse asiassa oikeushistoria on vuosikymmeniä hoitanut pitkälle myös oikeussosiologian oppiaineen roolin ainakin Helsingin tiedekunnassa.

Opetus on perinteisesti kuulunut oikeushistorian oppiaineen vahvuuksiin. Itse asiassa ilman erinomaista tutkimukseen perustuvaa opetusta kaikilla tasoilla, oppiaineen tilanne ei olisi näin valoisa. Opetuksen merkitys korostuu erityisesti oikeustieteellisissä tiedekunnissa, joissa opiskelijoiden enemmistö ymmärrettävästi pitää käytännön lakimiestehtäviin pääsyä päätavoitteenaan.

Itse asiassa 1990-luku toi valtavan ja myös yliopistojen ulkopuolella noteeratun lisäperusteen oikeushistorian oppiaineen yleiselle yhteiskunnalliselle merkitykselle. Euroopan valtioiden laajentunut integraatio ja globalisaatio olivat taustana nopeille ja syvällisille oikeuden muutoksille. Kävi selväksi, että yhä useammin oikeudellisiin ongelmiin liittyi erilaisten ja eri tasoisten oikeusnormien ja oikeuslähteiden punnintaa. Tässä tilanteessa korostui kyky analysoida oikeutta ja sen muutoksia yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.

Oikeushistoria oli ollut sitä jo muutaman vuosikymmenen ajan, mutta nyt siitä tuli entistä selvemmin tärkein tieteenala oikeuden ja muiden yhteiskunnallisten ilmiöiden kytkemisessä toisiinsa – tehtävä, joka oli jo 1970-luvun lopun tutkinnonuudistuksen mielestäni tärkein tavoite.

Itse asiassa oikeushistorian roolia ja asemaa olisi muun muassa kuvattujen muutosten vuoksi paikallaan korostaa oikeustieteellisten tiedekuntien ns. metodiopetuksessa.  Oikeuden kontekstien hahmottamisen, oikeuden taustojen ja vaikutusten analyysin pitäisi kautta tutkinnon kuulua opetuksen perusasioihin.

Oikeushistoria on nimenomaan se tieteenala, jonka kautta historia- ja yhteiskuntatieteelliset lähestymistavat välittyvät opiskelijoille. Tätä kautta valottuva tiedeperusta on toisenlainen kuin lainopissa, jonka näkökulmat hallitsevat aivan liian vahvasti tiedekuntien metodiopetusta.

Kuvailtuja positiivisia muutospiirteitä varjostavat muutamat yliopistopoliittiset trendit, jotka ovat heijastuneet myös oikeustieteelliseen tiedekuntaan ainakin Helsingissä. Oikeuden yleistieteiden painoarvoa on vähennetty tuntuvasti oikeustieteellisissä tutkinnoissa. Lisäksi Helsingin yliopistossa toteutettu Iso Pyörä -uudistus vähensi valinnan mahdollisuuksia ja opetuksen monipuolisuutta tutkinnossa.[6] Oikeushistorian oppiaineen näkökulmasta valitettavaa oli myös oppiaineen siirto kolmanteen opiskeluvuoteen, jolloin mahdollisuudet avata oikeuden ulottuvuuksia opiskelijoiden koko vuosikurssille, jolloin heidän kiinnittymisensä ammatillisiin identiteetteihin on vasta rakentumassa, vähenivät.

Yliopistojen kolmas lakisääteinen tehtävä on yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Sillä saralla oikeushistoria on ollut erittäin vahvassa ja näkyvässä asemassa 1980-luvulta lähtien varsinkin, kun sitä mitataan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen kautta. Suomesta tuskin löytyy toista historia-oppiainetta, jossa panos olisi näin vahva – taas tietenkin resurssit huomioon ottaen. Oikeushistorian tutkimukselle ominainen kontekstualisoiva ja ilmiöitä vertaileva lähestymistapa antaa mainiot edellytykset analysoida monenlaisia oikeudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia sekä tehdä historiallisia vertailuja.

                                                                                 ***

Kolme vuosikymmentä on tietenkin näkökulmasta riippuen lyhyt tai pitkä aika. Selvää on, että oikeushistorian tutkijoiden ja opettajien tehtävät tai heidän panoksensa eivät vähene pitkään aikaan. Päinvastoin oikeushistorian tarjoama tieto, ymmärrys ja tapa hahmottaa oikeuden ja yhteiskunnan muutoksia tulee entistäkin tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi tulevaisuudessa.

Jukka Kekkonen

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa ja Matthias Calonius -seuran perustajajäsen.


[1] Kun Matthias Calonius -seura perustettiin, juhli Helsingin yliopisto 350-vuotista taivaltaan. Tiedon levittämisen ohella seuran perustamisen arveltiin helpottavan varainhankitaa seminaareja ja tapahtumia varten. Seura järjestikin tukea saatuaan heti samana vuonna merkittävän kansainvälisen seminaarin, jonka anti on julkaistu seuran toimesta teoksessa Heikki Pihlajamäki (toim.): Theatres of Power (1991).

[2] Olen teoksessani Kekkosen kynästä – Diagnoosi Suomesta (Edita, 2019) analysoinut eri näkökulmista suomalaisen yhteiskunnan ja yliopistopolitiikan muutoksia 2000-luvulla.

[3] Olen analysoinut tätä muutosta ja sen syitä artikkelissani ”Oikeushistoria huipulta huipulle”, Oikeuden historiasta tulevaisuuden Eurooppaan. Pia Letto-Vanamo 60 vuotta (toim. Olli Mäenpää, Dan Frände, Päivi Korpisaari), SLY, 2014.

[4] Yhteisiä ponnistuksiakin, kuten KKO:n 100-vuotisjuhlakirja osoittaa. Ks. Heikki Pihlajamäki (toim.): Lainkäyttöä läpi vuosisadan. Näkökulmia korkeimman oikeuden historiaan 1918-2018, Edita, 2018.

[5] Ks. Kekkonen 2014.

[6] Ks. Visa Heinonen: ”Iso pyörä: missä mennään ja miksi?” sekä Jukka Kekkonen: ”Iso Pyörä on pysäytettävä”. Yliopisto2020.fi 27.11.2017 ja 5.12.2017.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s