Uusliberalismi oikeushistorian tutkimuskohteena

1      Periodisointi oikeushistoriassa

Periodisointi on tärkeä historiantutkimuksen apuväline, mutta usein myös keskeinen tutkimustulos. Joskus oikeushistorioitsija voi hyödyntää vakiintunutta ja tarkkarajaista periodisointia. Jos aiheena on esimerkiksi sota-ajan oikeudenkäyttö toisen maailmansodan aikana tai presidentti Franklin D. Rooseveltin presidenttikauden lainsäädäntöuudistukset, tarjoaa yleinen historia valmiit ajalliset reunat tutkimukselle.

Usein oikeushistorioitsija joutuu kuitenkin itse määrittelemään tutkimuskohteensa ajallisia rajoja. Jos tutkimuskohteena on esimerkiksi rangaistuskäytön lieveneminen valistuksen kaudella tai sopimusvapauden periaatteen nousu, eivät tutkittavan aikajakson rajat ole itsestään selviä eivätkä todennäköisesti kovin tarkkoja. Omassa väitöskirjassani The Intellectual Origins of Legal Realism paalutin oikeusrealismin alkupisteeksi 1860-luvun, jolloin Rudolf von Jhering kääntyi käsitelainoppineesta vallitsevan oikeustieteellisen tutkimusperinteen kriitikoksi. Loppupisteen ajoitin puolestaan 1960-luvulle, jolloin ilmestyivät oikeusrealistien joutsenlaulut, kuten Karl Llewellynin The Common Law Tradition, ja kriittisen keskustelun painopiste alkoi siirtyä pois realismista. Ajanjakso on pidempi kuin yleensä realismitutkimuksessa, jossa liikehdintä ajoitetaan 1920- ja 1930-luvuille, mutta mielestäni perusteltu, jotta aateperinteen alku ja loppu saadaan tarkasteluun mukaan. Mikään absoluuttisen oikea se ei kuitenkaan ole, ja joku toinen tutkija voisi hahmottaa realismin historian eri tavalla

Tässä kirjoituksessa esitän ajatuksen, että uusliberalismin kausi on mielekäs ja tärkeä periodi, jolla on oma oikeudellinen identiteetti. Se on mielekästä ajoittaa 1960-luvulta ja etenkin 1970-luvulta nykypäivään, vaikkakin sen kausi saattaa olla nyt tullut päätökseen. Esitän joitain esimerkkejä eri oikeudenaloilta ja pohdin sitä, mikä oli tälle aikakaudelle ominaista. Koska kausi on melko lähellä meitä, ei siitä ole vielä kovin paljoa oikeushistoriallista tutkimusta. Tämä kirjoituskin on lähinnä ohjelmanjulistus, jossa esitän hypoteeseja ja intuitioita, joita toivon tulevissa tutkimuksissani kykeneväni arvioimaan tarkemmin.

2      Oikeus uusliberalismin kaudella

Uusliberalismin käsite otettiin käyttöön viimeistään 1938, jolloin saksalainen sosiologi ja taloustieteilijä Alexander Rüstow esitteli käsitteen pyrkiessään löytämään uuden termin ajattelulle, joka ei syyllistyisi 1800-luvun liialliseen individualismiin tai 1930-luvulla suosittuun kollektivismiin. Itse käsite ei ole ongelmaton, koska uusliberalismista on sittemmin tullut lähinnä negatiivinen termi, joka saattaa nykyisin kattaa laajan joukon erilaisia ilmiöitä.[1] Vielä 1940-luvulla uusliberalismi oli yritys puolustaa yksilöiden roolia ja vapaita markkinoita aikana, jolloin kollektiiviset aatteet, kuten nationalismi, fasismi ja kommunismi, olivat merkittäviä voimia. Uusliberalismin aatehistoriassa keskeinen Mont Pelerin Society perustettiin 1947, jolloin Friedrich Von Hayek järjesti kokouksen Sveitsin Mont Pèlerinissä tarkoituksenaan koota klassisen liberalismin edustajia yhteen.[2]

Kun painotan uusliberalismin kauden alkamista vasta 1970-luvulla, tarkoitan sitä, että se alkoi nousta vastarintaliikkeestä ja kriittisestä teoriasta valtavirtaan. Sen suosion taustalla oli keynesiläisen talouspolitiikan ongelmat 1970-luvulla, jolloin länsimaiden taloudessa yhdistyi korkea työttömyys ja inflaatio (stagflaatio). Ilmiö synnytti tilauksen uudenlaisille ratkaisuille. Uusliberalismi tarjosi selkeän vaihtoehdon: julkisen sektorin roolin vähentäminen taloudessa, inflaation hillintä rahan tarjontaa rajoittamalla ja koroilla sekä markkinoiden tehokkuuden korostaminen. Uusliberalismin noususta kertovat muun muassa Hayekin, Milton Friedmanin ja Gary Beckerin sekä muiden uusliberalistisen taloustieteen edustajien saamat taloustieteen Nobel-muistopalkinnot sekä aatteen merkitys 1980-luvun angloamerikkalaisessa politiikassa. Uusliberalismi olikin erityisen voimakas liike Englannissa ja Yhdysvalloissa, mutta sillä on ollut globaalikin ulottuvuus.

Uusliberalismi ideologiana ja ohjelmana on kattanut monia asioita. Kun puhumme siitä oikeudellisena ilmiönä, voidaan uusliberalismia havainnollistaa kolmella esimerkillä: teorioilla osakeyhtiön tarkoituksesta ja kilpailuoikeuden tehtävistä sekä suhtautumisella kansainvälisiin sijoituksiin.

3      Uusliberalistinen oikeuskäsitys

Yksi uusliberalismin ilmentymistä oli uusi käsitys osakeyhtiön tehtävistä. Erityisesti 1930-luvulla suureen suosioon nousi ajatus osakeyhtiön yhteiskunnallista velvoitteista. Ajatusta perustelivat ennen kaikkea Adolf Berle ja Gardiner Means teoksessaan The Modern Corporation and Private Property.[3] Kirjoittajien mukaan modernissa taloudessa osakeyhtiöiden omistus oli hajaantunut, joten yksittäisten osakkeenomistajien rooli yhtiön hallinnossa oli vähäinen, ja tosiasiassa yhtiöitä hallinnoi sen johto, joka ei välttämättä omistanut lainkaan yhtiötä. Näin osakeyhtiön ja omistusoikeuden suhde oli etääntynyt eikä omistusoikeudesta voinut enää johtaa yhtä vahvoja kieltoja puuttua yhtiöiden toimintaan. Näin kirjoittajien mukaan valtioiden tuli säännellä yhtiöitä tarkemmin, ja osakeyhtiöiden itsensä huolehtia suhteistaan myös muihin sidosryhmiin. Toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi amerikkalaiset suuryrityksetkin olivatkin usein keskeisiä yhteisöllisiä toimijoita, joilla saattoi olla kouluja ja vastaavia siteitä paikallisyhteisöihinsä.

Uusliberalistisen käsityksen osakeyhtiöstä muotoili Milton Friedman New York Timesissa 1970 julkaisemassaan tekstissä A Friedman Doctrine – The Social Responsibility of Business Is to Increase Its Profits. Tekstissään Friedman esitti yksinkertaisen teesin: yrityksen johdon ainoa tehtävä on toteuttaa sen omistajien tahtoa lainsäädännön asettamissa puitteissa. Omistajien toive taas on tavallisimmin osakkeidensa arvon maksimointi. Friedmanin edustamasta ajattelutavasta tuli osakeyhtiölainsäädännön ja oikeustaloustieteen perusta. Nousevan oikeustaloustieteen mukaan yhtiö piti ajatella kollektiivin sijasta joukkona sopimuksia (”nexus of contracts”). Näitä taas tuli tarkastella sopimusvapauden prisman läpi.

Milton Friedman ja Ronald Reagan kättelevät: molempia yhdisti vahva usko markkinoihin. Kuva: Wikimedia Commons.

Uusliberalismin kauden toinen tunnettu oikeudellinen ilmiö oli kilpailuoikeuden tavoitteiden uudelleenmäärittely. Tässäkin Friedman oli vaikutusvaltainen taustavaikuttaja, vaikka tärkeimmät konkreettiset muutokset toteuttivat muut. Kilpailuoikeus oikeudenalana juontaa jo 1890-luvulle, jolloin Yhdysvalloissa säädettiin ensimmäinen liittovaltiotasoinen kilpailulaki. Taustalla oli huoli aikakauden suurista trusteista eli yrityksistä, joilla oli lähes monopoliasema muun muassa teräksen valmistuksessa, öljyteollisuudessa ja sokerintuotannossa. Vastareaktiona trusteille syntyi poliittista liikehdintää, joka korosti valtion aktiivista roolia talouden sääntelijänä. Kilpailuoikeus olikin merkittävä teema Yhdysvaltain politiikassa 1890-luvulta aina 1930-luvulle.

New Dealin ja siitä alkaneella modernin liberalismin kaudella kilpailuoikeutta leimasi tavoitteiden moninaisuus: kilpailuoikeuden nähtiin estävän taloudellisen vallan keskittymistä, suojaavan demokratiaa, turvaavan kuluttajien etuja ja varmistavan pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytyksiä suhteessa suuryrityksiin.

Uusliberalistisen kilpailuoikeuden avainhahmo: Robert Bork. Kuva: time.com.

Muutos alkoi 1960- ja 1970-luvuilla. Yksi avainhahmoista oli amerikkalaisjuristi Robert Bork. Borkin mukaan kilpailuoikeus oli sisäisesti ristiriitainen järjestelmä, koska sen tavoitteet sotivat toisiaan vastaan. Jos kilpailuoikeus kieltää esimerkiksi yrityskaupat, johtaa se Borkin mukaan usein tehottomuuteen, koska tällöin ei synny mittakaavaetuja. Hinnan tehottomuudesta maksavat lopulta kuluttajat korkeampina hintoina. Borkin mukaan ratkaisu kilpailuoikeuden paradoksiin on yksinkertainen. Lainsäädännön pitää suojata yksinomaan kuluttajahyötyä, vaikka se johtaisi markkinoiden keskittymiseen tai pienyritysten häviämiseen markkinoilta.[4]

Tämä kuluttajahyödyn maksimoinnin periaate löi Yhdysvalloissa läpi 1970- ja 1980-luvuilla ja se oli muun muassa Ronald Reaganin kaudella kilpailuoikeuden johtotähti. Käytännössä se tarkoitti kilpailuoikeuden täytäntöönpanon lieventymistä ja edesauttoi muun muassa 1980-luvun yrityskauppa-aaltoa.

Kolmas uusliberalismin kaudelle ominainen ilmiö oli myönteinen suhtautuminen kansainvälisiin sijoituksiin ja yrityskauppoihin. Oikeudellisesti tämä tarkoitti pääomamarkkinoiden vapauttamista ja erilaisten investointirajoitteiden purkamista. Myös Suomessa ulkomaalaisten investointien tekemistä on johdonmukaisesti helpotettu 1980-luvulta alkaen. Tämän kehityksen intellektuaalisia avainhahmoja eivät olleet Friedman ja muut niin kutsutun Chicagon koulukunnan edustajat. Heidän sijaansa taustalla vaikuttivat ennen kaikkea henkilöt, joita historioitsija Quinn Slobodian on kutsunut Geneven koulukunnaksi. Tällä koulukunnalla oli yhteyksiä saksalaiseen ordoliberalismiin ja Chicagon kouluun. Heidän tukikohdakseen muodostuivat Genevessä sijaitsevat kansainväliset instituutiot ja sveitsiläiset yliopistot.[5]

Slobodian luonnehtii Geneven koulukunnan tavoitteeksi talouden ja pääomien suojaamista uhkaavina pidetyiltä nationalismilta, demokratialta ja kolmannen maailman emansipaatiolta. Heidän huomattavin saavutuksensa oli ulottaa uusliberalismi kansallisvaltioiden tasolta ylikansallisiin yhteyksiin. Instituutiotasolla tätä ilmensivät muun muassa Maailman kauppajärjestö ja erilaiset investointisuojasopimukset.

4      Luopuminen uusliberalismista

Viime vuosina uusliberalismi on ollut kovilla. Esimerkiksi Friedmanin teoria osakeyhtiön tehtävistä on hylätty vähintään retoriikan tasolla. Ehkä eniten huomiota herätti Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmista yritysjohtajista koostuvan Business Roundtable -järjestön vuonna 2019 julkaisema tiedote Statement on the Purpose of a Corporation, jonka mukaan Friedmanin oppi ei enää vastaa yritysjohtajien todellisuutta ja pitkäjänteistä sidosryhmäyhteistyötä. 

Viime vuosina myös keskustelu kilpailuoikeuden tavoitteista on käynyt kiivaana. Yksi ajankohtainen keskustelu koskee ympäristönäkökohtien kytkemistä kilpailuoikeuteen. Toinen keskustelu taas keskittyy teknologiayhtiöiden ja alustojen asemaan. Perinteinen hintateoria on ongelmallinen Facebookia ja Googlea sekä Amazonia säänneltäessä, koska ne tarjoavat palveluita usein ilmaiseksi. Ongelmia syntyy pikemminkin yksityisyyden suojan tai demokratian toiminnan suhteen, jos taloudellinen ja mediavalta keskittyy. Yhdysvalloissa onkin vireillä kanne Facebookin hajottamiseksi. Kilpailuoikeus ei ole ollut poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun valokeilassa samaan tapaan sitten 1930-luvun. Yhteistä useimmille puheenvuoroille on juuri uusliberalismin hylkääminen.

Viime vuosina tuuli on kääntynyt myös kansainvälisissä investoinneissa. Lukuisat valtiot ovat jäntevöittäneet yritysostosääntelyään etenkin viimeisten kolmen vuoden aikana. Myös kansallisten viranomaisten herkkyys puuttua rajat ylittäviin yrityskauppoihin on kohonnut. Esimerkiksi vuonna 2018 yli 11 prosenttia rajat ylittävistä yrityskaupoista epäonnistui kansalliseen turvallisuuteen perustuvan yritysostoseurannan takia.

Nämä kolme esimerkkiä viittaavat siihen, että uusliberalismin huippukausi on päättynyt. Kehitys alkoi viimeistään vuosien 2007–2009 finanssikriisistä ja sitä on vauhdittanut laajamittainen tyytymättömyys talouskuripolitiikkaan, keskustelu ilmastonmuutoksesta sekä käynnissä oleva pandemia, jonka aikana valtioiden aktiivinen rooli taloudessa on korostunut voimakkaasti. Jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, voidaan ajanjakso 1970-luvun puolivälistä finanssikriisiin nähdä uusliberalismin aikana, joka nyt on päättynyt.

5      Miten tutkia uusliberalismin kauden oikeushistoriaa

Lopuksi muutama ajatus siitä, miten ajanjaksoa 1970-luvulta 2020-luvulle olisi syytä tutkia.

On ensinnäkin tärkeä erottaa retoriikka ja todellisuus. Esimerkiksi Pohjoismaissa ei koskaan omaksuttu kovin laajasti Chicagon koulun talousteoriaa, eikä markkinoiden vapaus ollut uusliberalismin huippukaudellakaan mitenkään rajatonta, vaan vero-, kilpailu-, työ- ja ympäristösääntely on koko ajan ollut melko tiukkaa esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna. Monet suomalaiset puheenvuorot uusliberalismia vastaan ovatkin pikemminkin kummunneet angloamerikkalaisesta ja muusta kansainvälisestä keskustelusta, eivät suomalaisesta yhteiskuntatodellisuudesta. Esimerkiksi julkinen sektori ei ole merkittävästi pienentynyt, ei myöskään kokonaisveroaste – ainakaan tavalla, jonka Friedman ja hänen hengenheimolaisensa tunnistaisivat markkinavallankumoukseksi.

Lisäksi on tärkeä erottaa vahvan valtion kaksi ulottuvuutta: sääntely- ja hyvinvointivaltio. Ne kulkevat usein käsi kädessä, mutta esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen, jota Markus Kari on kuvannut hienosti väitöskirjassaan, osui Suomessa yksiin hyvinvointietuuksien kultakauden kanssa.[6] Markkinoiden vapauttaminen loi Suomessa vaurautta, jota esimerkiksi Nokian menestyskaudella jaettiin hyvinkin aktiivisesti läpi yhteiskunnan. Uusliberalismin kauden oikeuskehitys olikin ristiriitaista: markkinaretoriikka ja puhe julkisen sektorin supistamisesta ovat usein osuneet yhteen hyvinvointireformien ja kokonaisveroasteen nousun kanssa. Oikeushistorian tärkeä tehtävä olisikin pureutua siihen, mitä ajanjaksolla oikeasti tapahtui ja mistä lähinnä puhuttiin.

Uusliberalismin kauden oikeuskehitys avaa joka tapauksessa monia näkökulmia oikeushistoriaan. Suomessa on tutkittu melko vähän yksityis- ja kauppaoikeuden historiaa. Aihe on myös luontevasti kansainvälinen ja vertaileva, koska uudet ajatukset ovat tulleet Suomeen pitkälti ulkomailta. Koska uusliberalismi oli myös vahvasti poliittinen ja taloustieteellinen ideologia, on sen tutkimus lähes väistämättä poikkitieteellistä. Näistä syistä aion itsekin tarttua teemaan uudessa väitöskirjahankkeessani How Economics Made Modern Antitrust and Competition Law.

Toni Malminen

Kirjoittaja on kilpailu- ja asianajajaoikeuden työelämäprofessori Itä-Suomen yliopistossa sekä Matthias Calonius -seuran puheenjohtaja.


[1] Uusliberalismin käsitteestä ks. Taylor C. Boas & Jordan Gans-Morse, Neoliberalism: From New Liberal Philosophy to Anti-Liberal Slogan. Studies in Comparative International Development 44 2009, s. 137–161.

[2] Angus Burgin, The Great Persuasion: Reinventing Free Markets since the Depression. Harvard University Press 2012.

[3] Adolf A. Berle, Jr. & Gardiner C. Means, The Modern Corporation and Private Property. The Macmillan Company 1932.

[4] Robert H. Bork, The Antitrust Paradox (second edition). Free Press 1993.

[5] Quinn Slobodian, Globalists: The End of Empire and the Birth of Neoliberalism. Harvard University Press 2018.

[6] Markus Kari, Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla. Oikeushistoriallinen tutkimus. Into Kustannus Oy 2016.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s