Jukka Kekkosen läksiäisseminaari 20.5.2022

1      Juhlan aihe

Jukka Kekkonen jäi eläkkeelle syksyllä 2021. Hän aloitti opinnot Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa syksyllä 1972, joten fuksivuoden ja läksiäisseminaarin väliin mahtui lähes 50 vuotta opiskelua, opetusta, tutkimusta, yliopistohallintoa ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Siinä ajassa Kekkonen oli merkittävällä tavalla tekemässä suomalaisesta oikeushistorian tutkimuksesta kansainvälisestikin poikkeuksellisen vilkasta ja laaja-alaista. Osoituksena tästä ovat sadat pro gradu -tutkielmat ja kymmenet väitöskirjat sekä suuri joukko muuta tutkimusta.

Suomalainen oikeushistoriantutkimus on kattanut ajallisesti pitkän aikakauden antiikista nykypäivään, temaattisesti lähes kaikki oikeudenalat ja maantieteellisesti laajan joukon oikeuskulttuureja. Jukka Kekkonen ja oikeushistorian oppiaine ovat siis ansainneet sellaisen juhlaseminaarin kuin 20.5. järjestettiin. Sen järjestivät yhteistyössä Helsingin yliopiston oikeushistorian oppiaine ja Matthias Calonius -seura. Osanottajia oli yli 200 historian- ja oikeustutkimuksen eri aloilta kuten myös yliopistohallinnosta, politiikasta ja oikeuselämän eri sektoreilta.

Tilaisuuden avasi Matthias Calonius -seuran puheenjohtaja Toni Malminen.
Satojen vieraiden joukossa oli merkittävä osa suomalaisista oikeushistorioitsijoista, kuvassa muiden muassa Kristian Keskitalo, Heikki Pihlajamäki, Mia Korpiola, Kaius Tuori, Pauno Soirila, Katja Tikka, Toomas Kotkas, Juhana Salojärvi sekä taloushistorioitsija Visa Heinonen.
2      Kekkonen ja oikeushistoria

Oikeushistoria ei ollut Kekkoselle itsestään selvä valinta elämäntyöksi. Sinänsä tutkimustyö on ollut hänelle sopiva elämäntapa: ”[y]liopiston tarjoama henkinen ja fyysinen vapaus on minun kaltaiselleni hyvin individualistiselle – omaa henkistä ja fyysistä vapauttaan vaalivalle – persoonalle ehdottomasti optimaalinen työympäristö.” (Jukka Kekkonen: Tie tutkijaksi – intuitiivisia ratkaisuja ja vapauden kaipuuta, teoksessa Heikki Halila ja Pekka Timonen (toim.), Miten miestä tuli oikeustieteen tohtoreita, Jyväskylä 2003, s. 281). Kekkonen on kuitenkin aina ollut laajasti kiinnostunut yhteiskunnasta ja kulttuurista, joten historiantutkimus oli vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Omassa puheenvuorossaan siviilioikeuden professori emeritus Heikki Halila kuvasi hyvin Kekkosen opillista taustaa ja kiinnostusten laaja-alaisuutta.

Yleisö kuunteli keskittyneesti, kun siviilioikeuden professori emeritus Heikki Halila hahmotteli Jukka Kekkosen pienoiselämäkerran.

Läksiäisluennossaan Kekkonen korosti puolestaan neljän yliopisto-opettajan ja tutkijan merkitystä omalle uralleen ja intellektuaaliselle kehitykselleen: Inkeri Anttilan, Georg Henrik von Wrightin, Erik Allardtin ja Heikki Ylikankaan. Hän olisikin hyvin voinut suuntautua rikosoikeuteen ja kriminaalipolitiikkaan, filosofiaan, sosiologiaan tai historiaan. Itse asiassa Kekkonen aloittikin uransa rikosoikeuden jatko-opiskelijana ja oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijana.

Näiden neljän henkilön vaikutuksen voi myös nähdä Kekkosen myöhemmissä töissä. Hän on aina ollut kiinnostunut rikosoikeudesta ja kriminaali- sekä kontrollipolitiikasta. Kekkonen on muun muassa pohtinut suomalaisen humaanin ja rationaalisen kriminaalipolitiikan syntytaustaa. Anttilan tapaisten vaikuttajien liiallisen korostamisen sijasta hän on painottanut sitä, että rikosoikeuden lieventyminen 1960- ja 1970-luvuilla liittyy suomalaisen oikeuskulttuurin erityispiirteisiin. Silloin nimittäin Suomi siirtyi vihdoin muiden Pohjoismaiden joukkoon, kun vuoden 1918 pitkä perintö alkoi väistyä kriminaalipolitiikasta.

Kiinnostus filosofiaan on edesauttanut Kekkosen kiinnostusta historiallisen selittämisen problematiikkaan ja pohdintoihin muun muassa vapaan tahdon ja determinismin suhteesta inhimillisessä toiminnassa. Samoin se on tukenut tarttumista sellaisiin periaatteellisiin kysymyksiin kuin kontrafaktuaalisten analyysien ongelmiin historiantutkimuksessa.

Allardt puolestaan on osaltaan vaikuttanut Kekkosen kiinnostukseen yhteiskunnallisiin konflikteihin ja kompromisseihin. Hän on myös aina korostanut historian ja sosiologian läheistä yhteyttä sekä edustanut historiantutkimusta, jossa vertailut, paralleelit ja teorianmuodostus auttavat hahmottamaan säännönmukaisuuksia, joiden ymmärtämisellä on merkitystä myös aikalaisdiagnooseissa.

Suurin vaikutus Kekkosen uraan on kuitenkin ollut Heikki Ylikankaalla, josta oli 1970-luvulla tullut oikeushistorian professori ja vuodesta 1976 Kekkosen esimies. Ylikankaan merkitystä suomalaisen oikeushistorian kultakauden alkamiselle ei voi liikaa korostaa. Hän toi talous- ja sosiaalihistoriallisesti painottuneen näkökulman rikollisuuden, oikeudenkäyntien ja oikeudellisen muutoksen tutkimiseen sekä laajensi näkökulmaa pois vanhemmasta lakihistoriasta kohti oikeustodellisuuden erittelyä.

Yksi Ylikankaan tärkeistä opetuksista Kekkoselle on ollut rakenteellinen selittäminen tai kontekstuaalinen oikeushistoria. Siinä ”on olennaista oikeudellisten muutosten kytkeminen samanaikaisiin yhteiskunnallisiin … muutoksiin.” (Jukka Kekkonen: Oikeudellisen muutoksen tutkimisesta – minun metodini. Teoksessa Juha Häyhä: Minun metodini. Helsinki 1997, s. 141).

Kontekstuaalisessa oikeushistoriassa tärkeitä ovat miksi-kysymykset. Kekkonen on suhtautunut kriittisesti sellaiseen lähdepositivismiin, jossa vastauksiksi tai selityksiksi riittävät – tai jopa ainoastaan kelpuutetaan – ne, joita lähteissä itsessään on esitetty. Tällöin nimittäin piiloon jäävät helposti julkilausumattomat motiivit, tiedostamattomat syyt, intressiristiriidat ja eturyhmien valtataistelut, jotka usein parhaiten selittävät valittuja ratkaisuita. Morton Horwitz on kiinnittänyt huomiota siihen, että amerikkalaisessa historiankirjoituksessa rakenneselitykset lähes katosivat kylmän sodan aikana, koska ne yhdistettiin marxilaiseen historianfilosofiaan. Laajemminkin lähdepositivismi lienee suosittu strategia silloin, kun kyse on yhteiskunnallisia jännitteitä sisältävästä ilmiöstä. Sisällissotien, sotien ja vallankumousten historiassa on usein helpompaa lukea (usein voittajien laatimia) lähteitä uskollisesti niiden julkilausuttuja perusteluita myötäillen. Ylikankaan ja Kekkosen lähestymistapaa puolestaan voi luonnehtia erääksi muunnelmaksi epäilyn hermeneutiikasta, jossa suhtaudutaan kriittisesti inhimillisen toiminnan julkilausuttuihin motiiveihin ja saatetaan jopa epäillä, että ihminen olisi kovin hyvä tunnistamaan omia motiivejaan.

Kontekstuaalisen oikeushistorian hengessä Kekkonen on tutkinut muun muassa taloudellisen liberalismin läpimurtoa eliittien projektina 1800-luvun loppupuolella, vuoden 1918 sisällissodan oikeudellisia jälkiselvittelyitä ja -vaikutuksia, suomalaisen oikeuskulttuurin ominaispiirteitä ja avainkäänteitä, tuomioistuinlaitoksen historiaa ja monia muita teemoja. Myös hänen yhteiskunnallisten puheenvuorojensa pohjalla ovat usein kontekstuaalisen oikeushistorian perusajatukset kuten vallan- ja varallisuudenjaon suhde demokratiaan tai sen puutteeseen.

Mukana juhlimassa oli myös Kekkosen opettaja, Suomen ja Skandinavian historian professori emeritus Heikki Ylikangas, jolla on ollut erittäin suuri rooli modernin suomalaisen oikeushistoriantutkimuksen synnyssä.

Juhlaseminaarissa akatemiaprofessori Heikki Pihlajamäki puhui oikeushistorian nykytilasta ja tulevaisuudesta. Hän piirsi vaikuttavan kaaren suomalaisen oikeushistorian traditiosta. Pihlajamäen mukaan Ylikangasta edeltävänä aikana tutkimuksen taso ja aktiivisuus vaihtelivat kulloisenkin professorin työtehon mukaan, eikä suurta tutkimusyhteisöä syntynyt. Ylikankaan vahva tutkimusote ja henkilökohtainen karisma taas alkoivat vetää oikeustieteen opiskelijoita oikeushistoriaan uudella tavalla. Myös tutkimusteemat monipuolistuivat.

Seuraavaksi 1990-luvulla mukaan alkoi tulla entistä painokkaampi eurooppalainen ja vertaileva ote, kun Suomi alkoi integroitua tiiviimmin muuhun Eurooppaan. Vertaileva näkökulma onkin ollut vahvasti mukana Pihlajamäen tutkimuksissa. Kekkosen vertailevan oikeushistorian alaan kuuluva pääteos on vuoden 2016 Kun aseet puhuvat — Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa, loistelias esitys Suomen ja Espanjan sisällissodista ja niiden poliittisesta väkivallasta. Myös Kekkosen ja Pihlajamäen oppilaiden töissä vertaileva näkökulma on ollut luonteva osa tutkimusasetelmaa.

3      Jukka Kekkonen, yliopisto ja sivistysperinne

Erityisesti vuoden 2010 yliopistolain uudistuksen jälkeen Kekkonen on puhunut ja kirjoittanut paljon yliopiston tilasta ja tulevaisuudesta. Hän on ollut kriittinen suomalaisen yliopistolaitoksen kehityssuunnasta. Kekkosen mukaan sitä on leimannut vallan keskittäminen ja johtajavaltaisuus sekä niiden vastinparina demokratian ja avoimuuden väheneminen. Opiskelijavalinta on taas muuttunut todistuspainotteisemmaksi, mikä on lisännyt lukiolaisten paineita ja vähentänyt sosiaalisen nousun mahdollisuuksia. Näitä muutoksia ja niiden vaikutuksia yliopistomaailmaan Kekkonen on eritellyt muun muassa monista niistä kirjoituksista, jotka on koottu teokseen Kekkosen Kynästä. Diagnoosi Suomesta (Helsinki 2019).

Kekkosen aktiivisuus yliopistoja koskevassa keskustelussa kumpuaa huolesta akateemisen sivistyksen puolesta. Hän on ollut kriittinen paitsi eri hallituksia (erityisesti Sipilän hallitusta) myös opetus- ja kulttuuriministeriötä (OKM) kohtaan. OKM:n lähestymistapaa hän on luonnehtinut niin, että sivistysyliopiston sijasta se tarkastelee korkeakouluja tutkintotehtaina ja elinkeinoelämän lakeijoina.

Sivistysperinteeseen kohdistuu kansallisten ohella myös globaaleja paineita. Juhlaseminaarissa näitä eritteli akateemikko Ilkka Niiniluoto. Tutkijoihin ja asiantuntemukseen kohdistuu uudenlaisia uhkia, joita sosiaalinen media on voimistanut. Ajallemme ominaisia käsitteitä ovat muiden muassa ”totuudenjälkeinen aika”, ”valeuutiset” ja ”influensserit.” Tutkijoiden työhön taas kohdistuu uudenlaista halveksuntaa ja jopa uhkailua. Sivistyksen rooli yhteiskunnassa on käymistilassa. Niiniluodon mukaan totuuden ja tieteen puolustaminen vaatiikin tällä hetkellä aktiivista puolustamista

Akateemikko Ilkka Niiniluoto puhui tutkijoiden merkityksestä sivistysperinteen elinvoiman takeena.
4       Yhteenveto: oikeushistorioitsijan elämä

Niiniluodon kuvaamat ilmiöt ovat epäilemättä huolestuttavia. Niihin ei ole myöskään helppoja ratkaisukeinoja. Silti on selvää, että yhteiskunnallisesti aktiivisilla oikeustieteilijöillä on tärkeä rooli oikeusvaltion, akateemisen vapauden ja tieteen puolustamisessa. Näiden puolustamisessa Jukka Kekkonen on tehnyt merkittävän elämänmittaisen työn, joka epäilemättä jatkuu vielä pitkään, sillä eläköityminen professuurista ei tarkoita, että ura opettajana, tutkijana ja intellektuellina väistämättä päättyisi.

Seminaarissa Euroopan historian professori Laura Kolbe kuvasi suomalaiseen professoriin liitettyjä stereotypioita, mutta piirsi samalla eräänlaisen professorin ideaalityypin. Tätä hän kuvasi määreillä god academicus, toimelias yksilö ja skarp tänkäre, joka palvelee isänmaata ja ihmiskuntaa. Nämä määreet voi helposti liittää Jukka Kekkoseen.

Laura Kolbe maalasi muotokuvan Helsingin yliopiston professoreiden hyveistä ja totesi Jukka Kekkosen edustavan hyvin näitä ihanteita.

Omassa läksiäisluennossaan ”Oikeusvaltio, demokratia, yliopisto” Kekkonen kuvasi omaa elämänkaartaan ja intellektuaalista kehitystään. Esityksen läpikäyviä teemoja olivat koulutus sosiaalisen nousun ja liikkuvuuden mahdollistajana ja intellektuellien merkitys oikeusvaltion, demokratian ja sivistyksen turvaajina.

Seminaari huipentui Kekkosen läksiäisluentoon Oikeusvaltio, demokratia, yliopisto.

Lämminhenkinen, inspiroiva, älyllisesti vilkas ja ajoittain jopa haikea läksiäisseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa oikeushistoriassa. Samalla se kuitenkin valoi uskoa oikeustutkimuksen ja oppineiden tasavallan tulevaisuuteen.

Tilaisuuden päätteeksi Jukka Kekkosen ystävät ja kollegat sekä oppilaat kiittivät häntä panoksesta opetukseen, tutkimukseen ja oikeustieteen sekä yliopistojen tulevaisuutta koskevaan keskusteluun. Oikeustieteellisen tiedekunnan kiitokset välitti dekaani Johanna Niemi.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Johanna Niemi kiitti Kekkosta tämän elämäntyöstä.
Valtiovallan tervehdyksen esitti ministeri Timo Harakka.

Toni Malminen

Tutkijatohtori (Tampereen yliopisto), Matthias Calonius -seuran puheenjohtaja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s