Koiviston konklaavi vallanjaon välimaastossa

Koronapandemian vuoksi Turun yliopistossa jouduttiin keväällä 2020 muuttamaan äkisti totuttuja suoritustapoja. Opiskelijoille tarjottiin mahdollisuutta saada lisäpisteitä tenttiin oikeushistoriallisella blogikirjoituksella. Tämä innosti ilahduttavan monia opiskelijoita, ja julkaisemme tässä blogissa opiskelijoiden luvalla tekstien parhaimmistoa. Kukin kirjoittaja vastaa itse tekstinsä oikeellisuudesta, kuten tässä blogissa on tapana.

Montesquieuläinen vallan kolmijako lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on valistusajalta peräisin oleva demokraattisen yhteiskunnan tapa järjestää toimivalta viranomaisten välillä. Tämä vallanjako on Suomessa eksplisiittisesti ilmaistu perustuslain 3 §:ssä ja jo tätä edeltävästi hallitusmuodon 2 §:ssä. Oikeusvaltion ja vallan kolmijaon keskeisimpiin periaatteisiin kuuluu tuomioistuinten riippumattomuus. Esittelen tässä kirjoituksessa erään lähihistoriamme taloudellis-oikeudellisen tapahtuman esimerkkinä suomalaisen tuomioistuinlaitoksen riippumattomuudesta käydystä keskustelusta.

1990-luvun alussa Suomessa puhkesi syvä lama, jonka pääasiallisia syitä olivat rahamarkkinoiden nopea vapauttaminen 80-luvulla, mikä johti niin yritysten kuin yksityishenkilöiden velkaantumiseen ulkomaisessa valuutassa; niin sanottu vahvan markan politiikka, joka osaltaan johti asunto- ja osakemarkkinoiden hintakuplaan ja vientiteollisuuden kilpailukyvyn heikentymiseen; sekä Neuvostoliiton romahtaminen, joka johti idänkaupan romahtamiseen. Laman seurauksena Suomeen syntyi yritysten konkurssien myötä laaja työttömyys ja lainojen korkotaso nousi samalla kun vakuusarvot laskivat. Vientiteollisuuden kilpailukyvyn parantamiseksi silloinen valuutta markka devalvoitiin, jolloin lainanhoito entisestään vaikeutui. Pankkijärjestelmä ajautui kriisiin, jonka seurauksia olivat muun muassa valtion tuki pankeille, pankkien yritysjärjestelyt ja pankkien ja lainanottajien väliset oikeusriidat.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui koolle oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen Presidentinlinnaan 6.5.1992 noin kolmekymmentä oikeusoppinutta, joiden joukossa oli korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ja muidenkin tuomioistuinten tuomareita sekä oikeustieteen kotimaisia tutkijoita. Tätä kokousta on sittemmin kutsuttu Koiviston konklaaviksi. Mikä oli kokouksen tarkoitus? Kriittiset kommentoijat ovat pitäneet selvänä, että tilaisuudessa Koivisto pyrki vaikuttamaan tuomareihin siten, että tuomioistuinten ratkaisukäytäntö pankkien ja velallisten välillä muuttuisi pankkeja suosivaksi. Korkein oikeus oli kuukautta aiemmin antanut tuomion (KKO:1992:50), jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta yksipuolisella ilmoituksella nostaa lainan korkoa. Korkein oikeus katsoi koron noston perustuvan epäselvään korkoehtoon ja siten ehtoa oli tulkittava laatijansa vahingoksi. Vaikka tässä tapauksessa oli kyse suhteellisen pienestä asiasta, yksityishenkilöiden asuntolainan koron nostamisesta 1,0 prosenttiyksiköllä (mainittakoon tässä, että lainan alkuperäinen vuosikorko oli 10,5 %), oli asialla ratkaisun ennakkopäätösluonteen ja vireillä olevien juttujen suuren lukumäärän vuoksi yleisempää merkitystä.

Erään blogikirjoituksen mukaan kuvassa on Koiviston konklaavin muistio. Dokumentin aitoutta voi kuitenkin epäillä sillä muistio on salattu eikä sitä Yleisradion mukaan myöskään saa kuvata. https://www.jocka.fi/?tag=koiviston-konklaavi

Yleisradio on käsitellyt konklaavin kokousta kahdessa 9.9.2013 julkaistussa nettiartikkelissaan. Yleisradio on päässyt katsomaan kokouksesta laadittua salattua muistiota. Jutun mukaan kokouksessa aiheina olivat “tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus” sekä “tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu”. YLE:n jutussa esitetään sitaatteja Koiviston puheenvuoroista sekä myös KKO:n silloisen presidentin Olavi Heinosen puheenvuorosta. Puheenvuoroista saa sen käsityksen, että Koivisto, entinen pankinjohtaja, oli huolissaan Suomen pankkijärjestelmän kestävyydestä ja kritisoi mainittua KKO:n päätöstä. Koivisto toi kritiikissään esiin sen, ettei KKO hänen mielestään ollut tulkinnut oikein lainsäätäjän tarkoitusta; tapauksessa ei lainasopimusta olisi pitänyt tulkita yleisten sopimusoikeudellisten tulkintaperiaatteiden pohjalta lainanottajaa ymmärtävästi, vaan pitää lähtökohtana sitä, että pankkilakien tarkoituksena on suojata pankkilaitosta pankinjohtajien kevytmieliseltä lainanannolta. Presidentti Heinonen puolestaan tuki ratkaisun perusteita.

Toisessa YLE:n samana päivänä julkaistussa jutussa on haastateltu joitakin kokoukseen osallistuneita henkilöitä. Sekä Heinonen että useat oikeustieteen professorit sekä KHO:n tuomari Sippola kieltävät kokeneensa Koiviston puheenvuoroja painostusyrityksenä. Tilaisuuteen osallistunut oikeushistorian professori Ylikangas on kuitenkin todennut tilaisuuden tarkoituksena olleen “tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa”. YLE:n jutussa hän kuitenkin toteaa lausuman olleen “jälkijättöinen”.

Vuonna 2017 menehtynyt Mauno Koivisto ei itse koskaan kommentoinut pyrkimyksiään konklaavissa. Ennen ensimmäistä presidenttikauttaan hän toimi paitsi Urho Kekkosen sijaisena ja pääministerinä, pitkään Suomen Pankin pääjohtajana ja jo tätä ennen Helsingin Työväen Säästöpankin johtajana. Koivisto oli 1.5.1992 lukien nimittänyt KKO:n jäseneksi Mikko Tulokkaan, joka oli muun muassa toiminut Kansallis-Osake-Pankin asianajajana pankkikriisiin liittyvissä jutuissa. Vaikka Koivisto itse konklaavin muistion mukaan kielsi vaikuttavansa KKO:n jäsenten nimityksiin ja pitävänsä vallan kolmijako-oppia tärkeänä, oli Koiviston katsottu jo 1980-luvulla antaneen lausuntoja, joita oli tulkittu siten, että hän pyrkisi vaikuttamaan syyttäjälaitoksen toimintaan talousrikosten syytekynnyksen nostamiseksi.

Varsinaista savuavaa asetta Koiviston vaikuttamisesta korkeimpien oikeuksien tuomioihin ei siis ole kirjallisten dokumenttien tai läsnä olleiden kertomuksista löydettävissä. Pehmeää vaikuttamista on silti voinut tapahtua, eihän kaikkea epävirallista keskustelua kirjata muistioihin, varsinkin kun Koivisto oli tunnettu “fundeeraamisestaan” eli enemmän tai vähemmän monitulkintaisesta ilmaisustaan. Toisaalta Koivisto halusi rajoittaa presidentin silloisia laajoja valtaoikeuksia ja ylipäänsä vahvistaa parlamentarismia. Se, vaikuttiko oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus Korkeimman oikeuden tuomiolinjaan lienee epäselvää; joidenkin talouslamasta laadittujen kirjojen mukaan näin todella oli, mutta tietääkseni varsinaista oikeustieteellistä tutkimusta asiasta ei ole tehty.

Koiviston konklaavi on herättänyt voimakkaita tunteita aikalaisten keskuudessa; 1990-luvun lamasta ja konklaavista sen osana on kirjoitettu useita kirjoja ja internetistä löytyy lukuisia verkkosivuja, blogeja, videoita ja muita julkaisuja, joissa asioita on käsitelty dramaattisinkin sanakääntein. Tämä on ymmärrettävää: lama koski lukuisaa joukkoa suomalaisia syvällisellä tavalla, kun tavalliset ihmiset ajautuivat isojen korkojen takia ylivelkaantumiseen, asuntojen pakkohuutokauppoihin, yritystensä konkurssimenettelyihin ja luottohäiriömerkintöihin. Lama johti myös itsemurhiin ja mielenterveysongelmiin. Tässä tilanteessa valtion tahto pelastaa pankkilaitos yksilöiden sijaan, ja varsinkin sikäli jos siihen myötävaikutettiin vielä poliittisella suhmuroinnilla, aiheutti ymmärrettävästi syvää katkeruutta.

Kriisiaikoina, kun paine nopeisiin ja voimakkaisiin toimenpiteisiin on kova, sisältyy aina uhka oikeusvaltioperiaatteista tinkimisestä ja toimeenpanovallan oikaisevan juridisia mutkia saadakseen nopeita toimia aikaiseksi. Nyt vuonna 2020 suomalainen yhteiskunta on jälleen kriisitilanteessa. Mahdollisuus poliittisen ja virkakunnan kriittiseen tarkasteluun ja julkiseen keskusteluun on kuitenkin menneitä aikoja parempi: internetin ja sosiaalisen median vallankäyttäjiin kohdistama pakotettu avoimuus saattaakin olla tärkeimpiä demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta vahvistavia mekanismeja, joita vielä viime vuosituhannella ei ollut. Koiviston konklaavin tapahtumistakin meillä voisi olla selkeämpi käsitys, jos asianosaiset olisivat livetwiitanneet illan tapahtumista.  

Ari Hietanen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas Turun yliopistossa.

LÄHTEET

Haapanen, Mikko, ”Koiviston konklaavin” osallistujat muistelevat: näin presidentti fundeerasi. Yle Uutiset 2013. https://yle.fi/uutiset/3-6821533 (Luettu 13.5.2020)

Haapanen, Mikko – Hantula, Hanna, Salattu muistio valottaa Koiviston tuomioistuin-kritiikkiä pankkikiistoissa. Yle Uutiset 2013. https://yle.fi/uutiset/3-6807049 (Luettu 13.5.2020)

Konttinen, Seppo, Salainen pankkituki. Kuinka velallista kyykytettiin. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008.

Pietilä, Antti-Pekka, Pankkikriisin peitellyt paperit. Art House Oy 2008.

Virolainen, Jyrki, 770. Koiviston konklaavi – irvokas näytelmä oikeusvaltiossa. 2013. http://jyrkivirolainen.blogspot.com/2013/09/770-koiviston-konklaavi-1992-irvokas.html (Luettu 13.5.2020)

Matthias Calonius -seura 30 vuotta – oikeushistorian nousu jatkuu!

Juhlavuodet ja merkkipäivät tarjoavat ja parhaimmillaan stimuloivat mahdollisuuksia katsauksille, juhlapuheille, analyyseille ja tutkimukselle, jossa saadaan luontevasti esille juhlan aihepiiriin liittyviä trendejä ja yleisempiä kehityskulkuja.

OIKEUTTA JA HISTORIAA

Seuraavassa esitän muutaman havainnon siitä, miten vuonna 1990 perustetun Matthias Calonius -seuran kiinnostuksen kohteena olevat oikeushistorian alan tutkimus, opetus ja yleinen tunnettuisuus ovat muuttuneet ja miten muutokset näkyvät laajemmin yhteiskunnassa.[1] Luontevimmat kontekstit muutoksille löytyvät oikeustieteellisten tiedekuntien tilanteesta ja laajemmin suuria muutoksia läpikäyneestä yliopistopolitiikasta Suomessa. Tätä kautta avautuisi myös tie suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin muutosten analyysiin, mutta jätän nämä yleisemmän tason pohdinnat muille areenoille.[2]

Heti aluksi on syytä todeta, että oikeushistorian oppiaineen saavutuksista voi olla vilpittömästi ylpeä. Pienestä lakimiestutkinnon ”sivuaineesta” tai, kuten erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla esitettiin, ”kytkentäaineesta” oikeustieteellisessä tutkinnossa on kasvanut tärkeä ja myös sangen suosittu oppiaine, jonka tutkimus on laajalla rintamalla laadukasta myös kansainväliset mittapuut huomioon ottaen.[3] Tutkimusrahoitustakin on tullut kiitettävästi 2000-luvulla, ja Heikki Pihlajamäen saama akatemiaprofessuuri lisää osaltaan positiivisia tulevaisuuden näkymiä pitkälle eteenpäin.

Väitöskirjojen määrä on erinomaisen suuri oppiaineen kokonaisresurssit huomioon ottaen, ja 2000-luvulla useat niistä ovat edustaneet huipputasoa, saaneet korkeimpia arvosanoja ja sen jälkeen, kun arvosanat lakkautettiin, harvinaisen erityismaininnan. Myös professorien – mukaan laskien myös emeritukset – tutkimusaktiivisuus on ollut kiitettävää ja tutkimuskohteiden kirjo on ollut erinomaisen monipuolinen.[4]

On myönnettävä, että on yhtä mukavaa kuin harvinaistakin olla oikeassa. Vuonna 2014 laatimassani kirjoituksessa ”Oikeushistoria huipulta huipulle” ennakoimani ”positiivinen kierre” on vahvistunut.[5] Väitöskirjoja on hyväksytty vuosittain, eikä merkkejä kiinnostuksen laantumisesta ole nähtävissä. Pikemminkin päinvastoin. Uutena myönteisenä ilmiönä voi mainita oppiaineesta muiden aineiden (tai tiedekuntien) professuureihin edenneet tutkijat. Itse asiassa oikeushistoria on vuosikymmeniä hoitanut pitkälle myös oikeussosiologian oppiaineen roolin ainakin Helsingin tiedekunnassa.

Opetus on perinteisesti kuulunut oikeushistorian oppiaineen vahvuuksiin. Itse asiassa ilman erinomaista tutkimukseen perustuvaa opetusta kaikilla tasoilla, oppiaineen tilanne ei olisi näin valoisa. Opetuksen merkitys korostuu erityisesti oikeustieteellisissä tiedekunnissa, joissa opiskelijoiden enemmistö ymmärrettävästi pitää käytännön lakimiestehtäviin pääsyä päätavoitteenaan.

Itse asiassa 1990-luku toi valtavan ja myös yliopistojen ulkopuolella noteeratun lisäperusteen oikeushistorian oppiaineen yleiselle yhteiskunnalliselle merkitykselle. Euroopan valtioiden laajentunut integraatio ja globalisaatio olivat taustana nopeille ja syvällisille oikeuden muutoksille. Kävi selväksi, että yhä useammin oikeudellisiin ongelmiin liittyi erilaisten ja eri tasoisten oikeusnormien ja oikeuslähteiden punnintaa. Tässä tilanteessa korostui kyky analysoida oikeutta ja sen muutoksia yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.

Oikeushistoria oli ollut sitä jo muutaman vuosikymmenen ajan, mutta nyt siitä tuli entistä selvemmin tärkein tieteenala oikeuden ja muiden yhteiskunnallisten ilmiöiden kytkemisessä toisiinsa – tehtävä, joka oli jo 1970-luvun lopun tutkinnonuudistuksen mielestäni tärkein tavoite.

Itse asiassa oikeushistorian roolia ja asemaa olisi muun muassa kuvattujen muutosten vuoksi paikallaan korostaa oikeustieteellisten tiedekuntien ns. metodiopetuksessa.  Oikeuden kontekstien hahmottamisen, oikeuden taustojen ja vaikutusten analyysin pitäisi kautta tutkinnon kuulua opetuksen perusasioihin.

Oikeushistoria on nimenomaan se tieteenala, jonka kautta historia- ja yhteiskuntatieteelliset lähestymistavat välittyvät opiskelijoille. Tätä kautta valottuva tiedeperusta on toisenlainen kuin lainopissa, jonka näkökulmat hallitsevat aivan liian vahvasti tiedekuntien metodiopetusta.

Kuvailtuja positiivisia muutospiirteitä varjostavat muutamat yliopistopoliittiset trendit, jotka ovat heijastuneet myös oikeustieteelliseen tiedekuntaan ainakin Helsingissä. Oikeuden yleistieteiden painoarvoa on vähennetty tuntuvasti oikeustieteellisissä tutkinnoissa. Lisäksi Helsingin yliopistossa toteutettu Iso Pyörä -uudistus vähensi valinnan mahdollisuuksia ja opetuksen monipuolisuutta tutkinnossa.[6] Oikeushistorian oppiaineen näkökulmasta valitettavaa oli myös oppiaineen siirto kolmanteen opiskeluvuoteen, jolloin mahdollisuudet avata oikeuden ulottuvuuksia opiskelijoiden koko vuosikurssille, jolloin heidän kiinnittymisensä ammatillisiin identiteetteihin on vasta rakentumassa, vähenivät.

Yliopistojen kolmas lakisääteinen tehtävä on yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Sillä saralla oikeushistoria on ollut erittäin vahvassa ja näkyvässä asemassa 1980-luvulta lähtien varsinkin, kun sitä mitataan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen kautta. Suomesta tuskin löytyy toista historia-oppiainetta, jossa panos olisi näin vahva – taas tietenkin resurssit huomioon ottaen. Oikeushistorian tutkimukselle ominainen kontekstualisoiva ja ilmiöitä vertaileva lähestymistapa antaa mainiot edellytykset analysoida monenlaisia oikeudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia sekä tehdä historiallisia vertailuja.

                                                                                 ***

Kolme vuosikymmentä on tietenkin näkökulmasta riippuen lyhyt tai pitkä aika. Selvää on, että oikeushistorian tutkijoiden ja opettajien tehtävät tai heidän panoksensa eivät vähene pitkään aikaan. Päinvastoin oikeushistorian tarjoama tieto, ymmärrys ja tapa hahmottaa oikeuden ja yhteiskunnan muutoksia tulee entistäkin tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi tulevaisuudessa.

Jukka Kekkonen

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa ja Matthias Calonius -seuran perustajajäsen.


[1] Kun Matthias Calonius -seura perustettiin, juhli Helsingin yliopisto 350-vuotista taivaltaan. Tiedon levittämisen ohella seuran perustamisen arveltiin helpottavan varainhankitaa seminaareja ja tapahtumia varten. Seura järjestikin tukea saatuaan heti samana vuonna merkittävän kansainvälisen seminaarin, jonka anti on julkaistu seuran toimesta teoksessa Heikki Pihlajamäki (toim.): Theatres of Power (1991).

[2] Olen teoksessani Kekkosen kynästä – Diagnoosi Suomesta (Edita, 2019) analysoinut eri näkökulmista suomalaisen yhteiskunnan ja yliopistopolitiikan muutoksia 2000-luvulla.

[3] Olen analysoinut tätä muutosta ja sen syitä artikkelissani ”Oikeushistoria huipulta huipulle”, Oikeuden historiasta tulevaisuuden Eurooppaan. Pia Letto-Vanamo 60 vuotta (toim. Olli Mäenpää, Dan Frände, Päivi Korpisaari), SLY, 2014.

[4] Yhteisiä ponnistuksiakin, kuten KKO:n 100-vuotisjuhlakirja osoittaa. Ks. Heikki Pihlajamäki (toim.): Lainkäyttöä läpi vuosisadan. Näkökulmia korkeimman oikeuden historiaan 1918-2018, Edita, 2018.

[5] Ks. Kekkonen 2014.

[6] Ks. Visa Heinonen: ”Iso pyörä: missä mennään ja miksi?” sekä Jukka Kekkonen: ”Iso Pyörä on pysäytettävä”. Yliopisto2020.fi 27.11.2017 ja 5.12.2017.

”Ja maassa rauha ihmisten kesken” – joulurauhan keskiaikaisesta taustasta

Joulurauhan julistaminen Brinkkalan talon parvekkeelta Turun Vanhalla Suurtorilla on kuulunut suomalaisen joulunvieton vankkumattomiin kulmakiviin jo noin 150 vuoden ajan. Muutkin kuin turkulaiset ovat saaneet nauttia perinteestä radion ja sittemmin television välityksellä. Perinteen mukaan joulurauhan julistaminen on Turussa jatkunut keskeytymättä jo keskiajalta lähtien. Vain tietyt kriisivuodet, kuten 1700-luvun isoviha ja talvisota jouluna 1939, ovat muodostaneet tästä poikkeuksen.[1]

Yhtä vääjäämättä kuin joulu tulee joka vuosi, ilmestyy tiedotusvälineissäkin adventtiaikana joulurauhan historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Tästä syystä minäkin olen vihdoin päättänyt kokeilla siipiäni kirjoittamalla joulurauhasta omasta tutkimusnäkökulmastani, keskiajan rauhanlainsäädännön ja tuomiokirjojen kautta.

Kansikuva
Maistraatinsihteeri Eero Soikkanen julistaa joulurauhan Turussa 24.12.1965. Kuva: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, V. K. Hietasen kokoelma.

Kuten joulurauhaa käsittelevissä kirjoituksissa tavataan todeta, joulurauhan julistaminen kuuluu keskiaikaisen rauhanlainsäädännön perinteeseen. Tässä yhteydessä mainitaan yleensä Birger Jaarlin rauhanlait 1200-luvun puolivälin Ruotsista joulurauhan julistuksen historiallisena taustana. Onkin totta, että molemmat ovat saman kehityksen ilmentymiä. Asiat ovat kuitenkin moniulotteisempia – kuten tieteessä yleensä – joten avaan asiaa vähän laajemmin.  

Sydänkeskiajan katolinen kirkko pyrki rauhoittamaan väkivaltaista feodaaliyhteiskuntaa ja sen sotia eri tavoin. Kirkollinen rauhanliike syntyi Ranskassa ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Paikalliset kirkolliset rauhanjulistukset pyrkivät suojelemaan tiettyjä aikoja, henkilöryhmiä ja sosiaalisia toimintoja väkivaltaisuuksilta ja sodankäynniltä (pax Dei; treuga Dei).[2] Tiettyjä ryhmiä asetettiin erityisen suojelun kohteeksi, koska heitä pidettiin kyvyttöminä suojelemaan itseään (asein). Näihin kuuluivat kirkonmiehet, naiset ja lapset, talonpojat töissään, pyhiinvaeltajat ja kauppiaat. Kirkolliset juhlapyhät pyrittiin rauhoittamaan aseellisilta yhteenotoilta ja maalliselta toiminnalta lähinnä ekskommunikaation kautta. Myös sosiaalisesti tärkeät tilaisuudet saatettiin ottaa kirkon rauhan erityiseen suojelukseen.

Rauhanlainsäädäntö tuli kuulumaan niin kirkollisen kuin maallisen vallan keinovalikoimaan. Maalliset hallitsijat näet ymmärsivät pian kirkollisen rauhanliikkeen edut. Rauhan takaaminen, joka oli normaali kuninkuuden elementti, vahvistui. Tämä ilmeni hallitsijoiden kruunajaisvaloissa ja hallitsijanvakuutuksissa. Saksassa Landfrieden-nimikkeellä solmitut ja annetut paikalliset rauhat rajoittivat suurmiesten keskinäisiä väkivaltaisuuksia ja verikostokierteitä. Hallitsijat myös takasivat rauhoja sitouttamalla niihin paikalliset suurmiehet valaliitoilla. Tässä muodossaan löydämme rauhanlainsäädännön ensi kertaa ruotsalaisessa keskiaikaisessa oikeudessa, ja valan vannomiseen liittyy myös rauhanvalalainsäädännön nimi (edsöre).

Kansikuva
Birger-jaarlia pidetään yleensä Ruotsin rauhanlainsäädännön isänä. Joel Ballinin teräspiirros Bengt Erland Fogelbergin veistoksesta (1854). Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Antellin kokoelmat/Wadströmin kokoelma.

Yleensä rauhanvalalainsäädäntö liitetään Ruotsia hallinneeseen Birger-jaarliin (hall. 1248–1266), mutta ensimmäinen säilynyt asiakirja aiheesta, Alsnön sääntö, on noin vuodelta 1280. Tällöin kuningas Maunu Ladonlukko (hall. 1275-1290), Birger-jaarlin poika, ja Ruotsin kirkolliset sekä maalliset suurmiehet mm. vahvistivat tietyt kuninkaan takaamat rauhat. Koti-, kirkko- ja käräjärauhan rikkojia sekä naisenryöstäjiä tultiin rankaisemaan valtakunnallisella lainsuojattomuudella ja omaisuuden takavarikolla. Jos tekijä halusi päästä uudestaan kuninkaan rauhan piiriin, hänen tuli sopia asianomistajien kanssa, suorittaa näille vaadittu hyvitys sekä maksaa kuninkaalle korkea 40 markan sakko.[3]

Koti-, kirkko-, käräjä- ja naisrauha tulivat siis muodostamaan rauhanlainsäädäntöpaketin ytimen. Siinä muodossaan se liitettiin ensin 1200-luvun lopussa maakuntalakeihin ja 1300-luvun puolivälissä säädettyihin kuninkaallisiin lakeihin. Kansallisarkiston vanhin säilynyt asiakirja, vuoden 1316 kuninkaallinen turvakirje Karjalan naisille, on samanlainen osoitus kuninkaan takaaman rauhan piirin leviämisestä.[4] Samaan keskiaikaiseen ruotsalaiseen rauhanlainsäädäntöperinteeseen kuuluvat myös aseenkantoa rajoittavat statuutit ja lait.[5]

Ruotsin keskiaikaiset maan- ja kaupunkilait olivat voimassa vuoteen 1736 asti. Kuva: Wikimedia Commons.

Joulurauha ei siis kuulunut tähän kuninkaalliseen rauhanlakipakettiin, vaikka se liittyykin siihen sisällöllisesti ja historiallisesti. Se kytkeytyykin vahvasti keskiajan Ruotsin kaupunkeihin. Vaikka ne olivatkin pieniä, usein alle tuhannen tai suurimmillaankin vain muutaman tuhannen asukkaan kokoisia, niissä oli suhteellisen paljon ihmisiä pienellä alueella. Siksi erityisesti kaupungeissa oli tarvetta rajoittaa aseidenkantoa ja rauhoittaa sosiaalisesti ja taloudellisesti tärkeitä aikoja – kuten paikalliset markkina-ajat – korotetuin sakoin.

Keskiajan kirkko kielsi normaalin työnteon tärkeimpinä kirkkopyhinä kuten jouluna, Jeesuksen syntymäjuhlana. Myös avioliittoon vihkiminen oli tällöin kielletty adventtisunnuntaista loppiaiseen. Sen sijaan jouluun liittyi ylenpalttinen syöminen ja runsas juominen pitkien juhlapyhien keskeyttäessä arkielämän. Kun kaikilla oli veitsi syömistä varten vyöllään, ilonpito muuttui nopeasti rähinäksi. Siksi joulun rauhoittaminen oli kaupungeissa erityisen tarpeellista. Joulurauhan alku kuulutettiin kaupunkilaisille tiedoksi. Rauhan häiritsemisestä väkivallalla tai mellakoinnilla joulurauhan aikana rankaistiin yleensä kaksinkertaisin sakoin. 

Flaamilaisen Simon Beningin (n. 1483–1561) tulkinta Jeesuksen syntymästä (n. 1525–1530), The J. Paul Getty Museum, Los Angeles, Ms. Ludwig IX 19, fol. 19v. Julkaistu The J. Paul Getty Museumin suosiollisella luvalla.

Turun joulurauhan julistuksen väitetään liittyvän 1300-luvulla alkaneeseen perinteeseen. Tapa on eittämättä keskiaikainen, joskaan meillä ei ole Turkua koskevia alkuperäislähteitä, jotka voisivat vahvistaa sen syntyajan tai katkeamattomuuden. Voimme kuitenkin hakea tähän tukea Ruotsin muista keskiaikaisista kaupungeista, joista on säilynyt myöhäiskeskiaikaisia tuomiokirjoja.

Esimerkiksi Arbogan kaupungin keskiaikaiset tuomiokirjat, jotka ovat säilyneet vuodesta 1451, sisältävät useita tapauksia, joissa mies on syyllistynyt haavoittamiseen tai kotirauhan rikkomisesta joulun aikaan. Lyhyissä merkinnöissä mainitaan esimerkiksi, että vuonna 1508 Olof Orre tuomittiin vahingonteosta toisen kotona 40 markan sakkoon ja toiseen 40 markan sakkoon, koska teko tapahtui joulurauhan aikaan (xl mark jwl fredh). Tukholman tuomiokirjoista löytyy samoin joulurauharikoksia, joista tuomittiin korotettu sakko. Esimerkiksi Olof Jensson, joka oli pistänyt kolme haavaa Ingemariin joulurauhan vallitessa, tuomittiin huomattaviin 88 markan sakkoon tammikuussa 1478.

Löydämme joulurauhaa koskevia mainintoja myöhemmistäkin tuomiokirjoista. Esimerkiksi Tukholman raati kehotti 16.12.1594 kaupunkilaisia huolehtimaan huolellisuudesta tulenkäsittelyssä ja kynttilöiden poltossa erityisesti jouluaikana. Lisäksi kaikkien tuli käyttäytyä kunnolla ja säilyttää joulurauha. Göteborgin kaupunkia edeltävässä Nya Lödösessä julistettiin joulurauha 22.12.1595, ja mellakoijia sekä väkivallan tekijöitä uhattiin kaksinkertaisella sakolla sen rikkomisesta. Vadstenassakin Hans Hindriksson rikkoi tappelulla ja haavanteolla joulurauhaa (i jwlehelgedager), mistä hänet tuomittiin korotettuihin sakkoihin vuonna 1606.

Joulurauhan julistus Turussa 1904 Johannes Schalinin kuvaamana. Kuva: Turun museokeskus, Valokuva-arkisto, Valokuvat VAL.

Lopuksi voi todeta, että suomalaisilla joulurauhan julistuksilla on kiistatta keskiaikaiset perinteet, joista on syytä olla ylpeitä. Joulurauha julistetaan tänä koronajoulunakin Brinkkalan talon parvekkeelta jouluaattona kello 12 joskin poikkeuksellisesti ilman yleisöä. Suorana lähetettyä tilaisuutta voi kuitenkin seurata joukkoviestinten kautta kaikkialla maailmassa.[6] Useat tulevat muistamaan pandemiavuoden 2020 epätavallisen raskaana aikana. Siksi haluankin toivottaa tällä tekstilläni erityisen rauhaisaa joulua kaikille blogin lukijoille!

Mia Korpiola

Kirjoittaja on oikeushistorian professori Turun yliopistossa.

Turun tuomiokirkko talvella 2020, kuvaaja Mia Korpiola.

[1] Esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Joulurauha (viitattu 17.12.2020).

[2] Tästä yleistajuisesti esimerkiksi: https://en.wikipedia.org/wiki/Peace_and_Truce_of_God (viitattu 17.12.2020).

[3] Alsnön säännön alkuperäinen teksti on saatavilla digitaalisesti osoitteessa:

https://sok.riksarkivet.se/sdhk?EndastDigitaliserat=false&Innehall=alsn%c3%b6+stadga&TrycktUtgava=true&TrycktRegest=true&Brevtext=true&Extratext=true&Sigill=true&Original=true&MedeltidaAvskrifter=true&MedeltidaRegest=true&EftermedeltidaAvskrifter=true&EftermedeltidaRegest=true&AvanceradSok=true&page=1&postid=sdhk_1122&tab=post#tab (vierailtu 17.12.2020).

[4] https://yle.fi/uutiset/3-9195164 .

[5] Rauhanlainsäädännöstä keskiajan Ruotsissa tarkemmin esim. Mia Korpiola, “’The People of Sweden Shall Have Peace’: Peace Legislation and Royal Power in Later Medieval Sweden,” Expectations of the Law in the Middle Ages, toim. Anthony Musson. The Boydell Press, Bury St Edmunds, 2011, 35-51.

[6] Esim. https://www.turku.fi/joulurauha (vierailtu 17.12.2020).

“On earth peace, good will toward men”: On the Medieval Origins of the Christmas Peace

The proclamation of the Christmas peace from the balcony of the Brinkkala Mansion at the Old Great Square in Turku has been a cornerstone of Finnish Christmas celebrations for about 150 years. Inhabitants of the rest of Finland have been able to take part in the custom first through the radio and later the television screen. According to tradition, the proclamation of the Christmas peace has continued without interruptions even since the Middle Ages. Only some exceptional years of crisis, such as the war and Russian occupation known as the Great Wrath in the eighteenth century and the Winter War in 1939, have formed exceptions.[1]

As surely as Christmas comes every year, the media publishes articles on the history of the Christmas peace. This is why even I have finally decided to pen a blog text on the Christmas peace from the perspective of my own research on medieval peace legislation and court records.

Kansikuva
Eero Soikkanen, Secretary of the Magistrate, declares the Christmas Peace on Christmas Eve 1965 in Turku. Photo: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, V. K. Hietasen kokoelma.

As articles on the Christmas peace usually mention, it is based on the medieval tradition of peace legislation. In this context, the peace legislation, issued by Earl Birger in mid-thirteenth-century Sweden, is usually mentioned as the historical background of the proclamation of the Christmas peace. It is quite true that both are manifestations of the same development. However, as things tend to be more multi-faceted in science, I must explain the connection more broadly.  

In the High Middle Ages, the Catholic Church attempted to make feudal societies less violent and belligerent in different ways. The peace movement arose in France and thence spread to the rest of Europe. Local ecclesiastical proclamations of peace aimed at protecting certain times, groups of people, places and social activities from violence and war (pax Dei; treuga Dei).[2] Certain groups were especially protected, as they were considered incapable of defending themselves with arms. These included clerics, women and children, peasants at the field, pilgrims and merchants. The Church attempted to ensure peace from armed conflicts mainly through excommunication. Even socially important occasions could be included in the protection of the peace of the Church.

Peace norms were soon to be part of the toolkit of both ecclesiastical and secular authorities as worldly rulers understood the potential of the peace movement. The kings’ duty of guaranteeing peace, a standard element of kingship, became emphasized and gained momentum. The role of kings as guarantors of peace is also reflected in coronation oaths and kings’ assurances (Sw. konungaförsäkran). In Germany, local peaces known as Landsfrieden restricted feuding among lords. Rulers also guaranteed peaces buttressed by oaths that magnates had sworn to keep. It is in this form that we first have certain information of Swedish peace legislation, and even the name of Swedish peace legislation (edsöre) suggests taking an oath.

Kansikuva
Earl Birger is generally considered the father of Swedish peace legislation. Joel Ballin’s steel engraving of the sculpture by Bengt Erland Fogelberg (1854). Photo: Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Antellin kokoelmat/Wadströmin kokoelma.

The first Swedish peace legislation is normally credited to Earl Birger (r. 1248–1266), but the first surviving document on the topic, the so-called Statute of Alsnö, is dated to ca. 1280. Then, King Magnus Barnlock (r. 1275-1290), son of Earl Birger, and the Swedish secular and ecclesiastical magnates confirmed certain peaces guaranteed by the King. Those who breached the peaces of the home, church and legal assemblies or abducted women were to be penalized with outlawry within the whole realm and forfeiture of property. If the culprit wished to be readmitted into the king’s peace, the culprit had to settle with the injured parties, satisfy them and pay the king the high 40-mark fine.[3]

The peaces of the home, church, legal assemblies and women came to form the core of peace legislation. In this form, it was incorporated first in the Swedish provincial laws at the end of the thirteenth and early fourteenth centuries, and in the royal laws in the mid-fourteenth century. The oldest surviving document in the Finnish National Archive, the royal letter of protection to the women of Karelia from 1316, is another indication of the expansion of the sphere of peace guaranteed by the kings.[4] Statutes and laws limiting the carrying of weapons are part of the same tradition of medieval Swedish peace legislation.[5]

The Swedish medieval royal laws were in force until 1736. Photo: Wikimedia Commons.

Christmas peace was not part of this royal legislative package even if it is linked to it historically and content-wise. Rather, it is connected to the local peaces in medieval Swedish towns. Although Swedish urban- communities were small, generally less than a thousand or some thousands at the most, they contained relatively many people in a small space. Therefore, especially towns needed to restrict the carrying of weapons by law and ensure the peace of socially and economically important events – such as local markets and fairs – with higher fines.

The Catholic Church prohibited normal work on the most important ecclesiastical feasts such as Christmas, the Nativity of Christ. It was even forbidden to solemnize marriages between Advent and Epiphany. Instead, Christmas was celebrated with much eating and abundant drinking as the long festivities interrupted people’s usual business. As everyone carried a knife for eating, revelry could quickly transform into fighting. This is why urban communities felt a special need to ensure peace during Christmas. The beginning of the Christmas peace was proclaimed to the townspeople. Breaches of the Christmas peace by brawling or violence were usually punished by doubling the ordinary fines.         

The Flemish Simon Bening’s (n. 1483–1561) interpretation of the Nativity (ca. 1525–1530), The J. Paul Getty Museum, Los Angeles, Ms. Ludwig IX 19, fol. 19v. Published courtesy of The J. Paul Getty Museum.

The proclamation of the Christmas peace in Turku is said to be a continuous tradition, originating in the fourteenth century. It is certainly a medieval custom although we lack original sources from the town of Turku that would definitively confirm when the custom was established or that it indeed has been uninterrupted. However, we can contextualize this with evidence from other Swedish medieval towns with surviving later-medieval court records. 

For example, the medieval court records of Arboga (that have survived since 1451) contain several cases in which men were guilty of assault or breaking the peace during Christmas. Brief entries reveal, for example, that Olof Orre was sentenced to a 40-mark fine for damages done in another person’s home and another 40-mark fine as the deed was done during the Christmas peace (xl mark jwl fredh). The court records of Stockholm also contain breaches of the Christmas peace for which higher fines were sentenced. For example, Olof Jensson, who had made three wounds on Ingemar during the Christmas peace, was fined 88 marks in January 1478.

We also find mentions regarding Christmas peace in later court records. For example, on 16 December 1594, the town council of Stockholm exhorted the townspeople to be careful when handling fire and candles particularly during Christmas. Moreover, everyone was to behave and keep the Christmas peace. In Nya Lödöse, the predecessor of Gothenburg, Christmas peace was proclaimed on 22 December 1595. Rioters and assailants were threatened with double fines for breaking it. In Vadstena, Hans Hindriksson broke the Christmas peace (i jwlehelgedager) by brawling and wounding for which his fines were increased in 1606.

Kansikuva
The declaration of Christmas Peace, photographed by Johannes Schalin, in Turku in 1904. Photo: Turun museokeskus, Valokuva-arkisto, Valokuvat VAL.

Summing up, one can conclude that Finnish proclamations of Christmas peace are undoubtedly part of a medieval tradition one can feel proud of. Even in these Covid 19 times, Christmas peace will be declared from the balcony of the Brinkkala Mansion at noon (Finnish time) on Christmas Eve – albeit extraordinarily without an audience. Yet, the event will be broadcast, seen and heard through the media all around the world.[6] Many of us will remember the pandemic year of 2020 as an unusually straining time. For this reason in particular, I would like to wish the readers of this blog an especially peaceful Christmas!

Mia Korpiola

Professor of Legal History, University of Turku

The medieval Cathedral of Turku in the winter of 2020. Photo by Mia Korpiola.

[1] E.g.. https://fi.wikipedia.org/wiki/Joulurauha (visited on 17 Dec 2020).

[2] See e.g.: https://en.wikipedia.org/wiki/Peace_and_Truce_of_God (visited on 17 Dec 2020).

[3] The original text of the Statute of Alsnö can be accessed digitally at:

https://sok.riksarkivet.se/sdhk?EndastDigitaliserat=false&Innehall=alsn%c3%b6+stadga&TrycktUtgava=true&TrycktRegest=true&Brevtext=true&Extratext=true&Sigill=true&Original=true&MedeltidaAvskrifter=true&MedeltidaRegest=true&EftermedeltidaAvskrifter=true&EftermedeltidaRegest=true&AvanceradSok=true&page=1&postid=sdhk_1122&tab=post#tab (visited on 17 Dec 2020).

[4] E.g. https://yle.fi/uutiset/3-9195164 .

[5] More on the medieval peace legislation in Sweden, see e.g. Mia Korpiola, “’The People of Sweden Shall Have Peace’: Peace Legislation and Royal Power in Later Medieval Sweden,” Expectations of the Law in the Middle Ages, ed. Anthony Musson. The Boydell Press, Bury St Edmunds, 2011, 35-51.

[6] E.g. https://www.turku.fi/en/christmas-city/declaration-christmas-peace (visited on 17 Dec 2020).

Valtioyön päättyminen ja Aukusti Mäkipeskan johtama talonpoikaissääty

Koronapandemian vuoksi Turun yliopistossa jouduttiin keväällä 2020 muuttamaan äkisti totuttuja suoritustapoja. Opiskelijoille tarjottiin mahdollisuutta saada lisäpisteitä tenttiin oikeushistoriallisella blogikirjoituksella. Tämä innosti ilahduttavan monia opiskelijoita, ja julkaisemme tässä blogissa opiskelijoiden luvalla tekstien parhaimmistoa. Kukin kirjoittaja vastaa itse tekstinsä oikeellisuudesta, kuten tässä blogissa on tapana.

Aukusti Mäkipeska (1812-1887) toimi talonpoikaissäädyn puhemiehenä kolmilla valtiopäivillä: 1863-64, 1867 ja 1872. Kyseinen ajanjakso on kiinnostava ensinnäkin siitä syystä, että valtiollinen elämä Suomessa elpyi ja toteutettiin monia merkittäviä uudistuksia, toiseksi siitä henkilökohtaisesta syystä, että Mäkipeska kuuluu kaukaisiin esivanhempiini kuudennessa sukupolvessa. Tässä blogitekstissä tarkoitukseni on tarkastella lyhykäisesti valtiopäivätoiminnan käynnistymistä valtioyöksi kutsutun ajan jälkeen sekä toiminnan vakiintumista. Sen ohella kommentoin talonpoikaissäädyn tilannetta ja toimintaa tuona aikana.

Kansakunnaksi kansakuntien joukkoon – taustaa

Ruotsin ja Venäjän välinen sota 1808-1809, Suomen sota, johti Suomen, tai oikeammin tuossa vaiheessa Ruotsin itäisten maakuntien liittämiseen osaksi Venäjän keisarikuntaa. Venäjän keisari Aleksanteri I kutsui maapäivät koolle Porvooseen vuonna 1809 tavoitteenaan ennen muuta Suomen sitouttaminen osaksi keisarikuntaa. Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana vahvistettiin, säädyt vannoivat uskollisuudenvalan keisarille ja vanhojen ruotsalaisten perustuslakien sallittiin jäädä Suomessa voimaan – tosin ei täsmennetty, mitä perustuslakeja tällä tarkoitettiin. Yleisesti vahvistui käsitys, että tässä viitattiin Kustaa III:n vahvistamiin vuoden 1772 hallitusmuotoon (1772 HM) ja vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirjaan (YVK). Nämä lait tukivat hallitsijaa valistuneena itsevaltiaana; säätyjen suostumus vaadittiin lakien säätämiseen, sotaväenottoihin ja uusien verojen määräämiseen.

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1812, syntyi Ruovedellä renki Heikki Heikinpojan ja tämän vaimon lapseksi Aukusti Heikinpoika. Väestönkasvu oli 1800-luvulla hyvin voimakasta; maaseudulla ongelmaksi nousi tilattomien määrän lisääntyminen ja köyhyys näiden maata omistamattomien ihmisten piirissä.

Vuoden 1809 jälkeen Suomessa ei toteutettu uudistuksia, jotka lakien mukaan olisivat vaatineet valtiopäivien myötävaikutusta – Suomesta tuli virkamiesvaltio. Alkanutta ajanjaksoa ilman valtiopäivien koollekutsumista alettiin nimittää valtioyöksi.

Vuonna 1842 Akseli toteutti monen tilattoman haaveen ja osti oman maatilan. Myöhemmin hän hankki omistukseensa merkittävämmän Mäkipeskan tilan ottaen käyttöönsä myös tuon sukunimen. Työnteon ja säästäväisyyden mahdollistaman sosiaalisen nousun myötä aktivoitui hän myös kunnalliselämässä.

Valtioyön päättyminen

Aleksanteri II:n noustessa keisariksi vuonna 1855 oli maa tilassa, jossa merkittävien uudistusten toteuttaminen esimerkiksi talouden modernisoimiseksi ei voinut enää odottaa. Uudistukset olivat luonteeltaan sellaisia, että niiden hyväksyminen vaati valtiopäivien siunauksen. Vuonna 1862 kokoontui säätyjen edustajista koottu tammikuun valiokunta, ja varsinaiset säätyvaltiopäivät keisari kutsui koolle vuonna 1863.

Tiedosto:Valtiopäivät 1863.jpg
R.W. Ekman (1865): Aleksanteri II avaamassa vältiopäiviä 1863. Kuva: Wikimedia Commons.

Talonpoikaissäädyssä valtiopäiväedustajien valinta toteutettiin epäsuorasti valitsijamiesten avulla. Eino Jutikkalan mukaan valitsijamiesten vaali toteutettiin käyttäen vaalipiirinä tuomiokuntaa. Valitsijamiesten vaali pidettiin ainakin joissakin paikoissa kihlakunnanoikeudessa, vaikka 1700-luvulla vastaava vaali oli kuulunut pitäjänkokoukselle. Muutoksen taustalla oli valtioyön synnyttämä epätietoisuus valintatavasta; lopulta hovioikeuksien kanta asiassa johti uuteen tulkintaan. Äänioikeutettuja olivat talonpojat ja äänimäärä määräytyi maaomistuksen mukaan.

Kunnallisissa luottamustoimissa tunnetuksi tullut Aukusti Mäkipeska tuli valituksi talonpoikaissäädyssä Ylä-Satakunnan alisen tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1863 valtiopäiville.

Eräänlaisena ongelmana säädyssä oli valittujen edustajien kokemattomuus ja yleinen epätietoisuus valtiopäivien toimintatavoista. Voimassa olevaksi katsotut vanhat perustuslait, 1772 HM ja YVK, tukivat itsevaltaisuutta eivätkä antaneet yksityiskohtaisia ohjeita valtiopäivätoiminnan järjestämisestä tai säädyn sisäisestä toiminnasta. Myöskään aiemmilla valtiopäivillä olleita edustajia ei ollut mukana perinnetietoa välittämässä. Näin ollen Jutikkalan mukaan valtiopäivien oli ”ikään kuin aloitettava kehityksensä alusta”.

Talonpoikien keskuudessa eritoten säädyn puhemiehen valinta muodosti ongelman. Edustajat olivat harjaantumattomia ja yleisesti epäiltiin sopivan ja tarpeeksi pätevän henkilön löytymistä. Esille nousi kuitenkin melko tuntematon Aukusti Mäkipeska, joka eräissä aiemmissa yhteyksissä oli esiintynyt edukseen. Hän tuli tunnetuksi hyvänä puhujana, joka kykeni johtamaan säätynsä toimintaa ja pärjäsi myös toimiessaan muiden säätyjen kanssa.

Yleisesti tilanteen selkeyttämiseksi ja uudistusten tekemiseksi valtiopäivät päätyi asettamaan perustuslaki- ja hallintolaitoskomiteat. Keisari myös lupasi säädyille aloiteoikeuden; tämä kuitenkin toteutui vasta myöhemmin, vuonna 1886.

Valtiopäivien 1863-64 merkitys ennen kaikkea symbolisessa mielessä on edelleen huomattava: niiden voidaan katsoa aloittaneen yhtäjaksoisen valtiopäivä- ja myöhemmin eduskuntatyöskentelyn, joka jatkuu edelleen.

Tässä yhteydessä tarkoituksenani on keskittyä nimenomaan valtiosääntöoikeudelliseksi katsottaviin muutoksiin, joilla oli välitöntä merkitystä valtiopäivätoiminnalle. Mainittakoon kuitenkin, että myös monia muita asioita käsiteltiin: esimerkiksi hyväksyttiin uusi asetus kunnallishallinnosta, käsiteltiin tulevan rikoslain pääperiaatteita ja alettiin laajennetusta kauppa- ja elinkeinovapaudesta annetun esityksen käsittely.

Talonpoikaissäädyn valtio­päivä­ryhmää: etu­rivissä vasemmalta Anders Gustaf Westerlund, Lars Pelkonen, Aukusti Mäkipeska, Johan Brusila ja Mikko Heikura, takarivissä Lars Määttä, Mats Holma ja Henrik Punttola. Kuvaaja: N.P. Michaelis. Museoviraston kuvakokoelmat, historian kuvakokoelma.

Valtiopäivätyön jatkuminen

Seuraavan kerran valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1867. Aiemmin asetetun komitean työn pohjalta valtiopäiville annettiin ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi ja vuonna 1869 astui voimaan uusi valtiopäiväjärjestys (1869 VJ). Valtiopäivien tuli nyt kokoontua vähintään viiden vuoden välein ja niiden kannaksi muodostui esitys, jota kannattaisi kolme neljästä säädystä. Perustuslakikysymyksissä ja suostuntaveroja määrättäessä edellytettiin yksimielistä päätöstä. Huomattavaa on, että keisarin aiemmin valtiopäiville lupaama aloiteoikeus ei edelleenkään toteutunut.

Nimenomaan talonpoikaissäädyn aseman kannalta 1869 VJ:ssä oli muutamia merkittäviä kohtia. Valiokunnissa tuli nyt olla yhtä monta edustajaa kustakin säädystä ja valiokunnan puheenjohtajan ei enää tarvinnut olla aatelismies. Talonpoikaissäädyn asema muiden kanssa tasa-arvoisena oli viimeistään nyt kiistämätön tosiasia. Säätyjen puhemiesten nimittäminen oli keisarin tehtävä. Erona muihin säätyihin oli kuitenkin säädyn sihteerin valinta: siinä missä muut säädyt saivat vapaasti valita sihteerinsä, oli talonpokaissäädyn sihteerin nimitys keisarin vastuulla. Jutikkalan mukaan tavoitteena tässä ei ollut vaikuttaa säädyn päätöksentekoon vaan varmistaa, että sihteeri olisi lainoppinut mies ja VJ:n 28 § mukaan ”velvollinen auttamaan puhemiestä neuvoilla ja antamaan säädyn jäsenille tietoja itse kunkin laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista”.

Uuden VJ:n myötä äänioikeus nimenomaan talonpoikaissäädyssä laajeni hieman. Varsinaisten talonpoikien lisäksi äänioikeus tuli kaikille vähänkin maata omistaville sekä säilyi kruununtilojen asujilla ja virkatalojen vuokraajilla. Muihin säätyihin kuuluvat maata omistavat eivät kuitenkaan olleet äänioikeutettuja. Huomattavaa on, että talonpoikaissääty ei edelleenkään edustanut koko maaseudun väestöä: sen ulkopuolelle jäivät mm. torpparit, palkolliset ja käsityöläiset. Jutikkalan mukaan vaalikelpoisuudesta ei ollut erillisiä säännöksiä, mutta käytännössä äänioikeus ja vaalikelpoisuus kulkivat käsi kädessä.

”Vaikka erilaiset katsomustavat joskus iskivätkin kiivaasti yhteen, antoivat talonpoikaissäädyn istunnoille leimansa arvokas käytös, hillitty ja kunnioittava suhtautuminen vastustajaan ja se edesvastuuntunto Jumalan ja isänmaan edessä, jota säädyn jäsenet kansakunnan menestystä koskevissa ratkaisuissaan tunsivat.” (Eino Jutikkala, Suomen talonpojan historia 1942)

1869 VJ:n merkitys valtiosääntöoikeudellisessa perinteessä on suuri: sitä voidaan pitää Suomen ensimmäisenä omana perustuslakina. Hyvät edellytykset valtiopäivätoiminnan jatkumiselle ja selkeämmät ohjeet talonpoikaissäädyn toiminnalle olivat nyt olemassa.

Mäkipeska vuonna 1938 julkaistussa postimerkissä. Kuva: Wikimedia Commons.

Mäkipeska toimi säätynsä puhemiehenä vielä vuoden 1872 valtiopäivillä. Hän keräsi toimessaan arvostusta yli säätyrajojen ja jopa itse keisarilta arvokkaan käytöksensä ja hyvien puhelahjojensa ansiosta. Elämän ehtoo oli kuitenkin vaatimaton. Vuonna 1872 hän myi tilansa pojalleen ja muutti Tampereelle harjoittamaan liiketoimia – kuitenkin huonolla menestyksellä ja varallisuutensa menettäen. Tällä ”säätypetoksella” oli seurauksia vielä paljon myöhemminkin: perimätiedon mukaan juuri sen vuoksi Jutikkala jätti hänet vuonna 1942 ilmestyneen Suomen talonpojan historia -teoksen tekstiosuudessa kokonaan mainitsematta.

Johannes Keskinen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas Turun yliopistossa.

LÄHTEET

Juntunen, Ritva 2014: Suomessa 150 vuotta säännöllistä valtiopäivätoimintaa. Lakimiesuutiset 1/2014.

Jutikkala, Eino 1942: Suomen talonpojan historia. Werner Söderström Osakeyhtiö.

Letto-Vanamo, Pia (toim.) 1991: Suomen oikeushistorian pääpiirteet. Gaudeamus.

Pihlajamäki, Heikki 2004: Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja.

Hanski, Jari: Mäkipeska, Aukusti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 22.5.2020)

Alla armahan lakimme – Valtiopäivät 1863–1864. Verkkonäyttely osoitteessa http://www.eduskunta.fi (viitattu 22.5.2020)

Etusivun juttu: opettajien oikeusavun järjestäminen 1900-luvun alussa

Nykypäivänä on selvää, että ammattijärjestöt tarjoavat jäsenilleen oikeudellista apua. Näin tekee muun muassa Opetusalan Ammattijärjestö OAJ, joka kertoo verkkosivuillaan ”auttavansa ja puolustavansa, jos sukset menevät ristiin työnantajan kanssa”. Jos näin ikävästi sattuisi käymään, ovat OAJ:n juristit jäsenistönsä apuna. Liiton juristin apu ei kuitenkaan aina ole ollut itsestään selvä asia. Tässä kirjoituksessa tutkin opettajien oikeusavun ensivaiheita Kansakoulun Lehden ja Opettajain Lehden kirjoitusten valossa.

Kysymys oikeusavusta oli 1800-luvun viimeisinä ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kovasti pinnalla. Oikeus modernisoitui, yhteiskunnan rakenteet muuttuivat ja maassa kuohui myös poliittisesti. Samalla kun moderni asianajajakunta syntyi 1800-luvun lopulla, kävi selväksi myös, että vähävaraisille ihmisille, joilla ei ollut varaa ammattiasianajajaan, tarvittiin julkista oikeusapua. Suomen ensimmäinen köyhäinasianajaja aloitti toimintansa Helsingissä tammikuussa 1886, ja tulevina vuosina muun muassa Turku, Viipuri ja Tampere seurasivat perässä. Kaupunkien työväenlautakunnat tarjosivat myös oikeudellisia neuvoja, ja 1900-luvun alkuvuosina SDP ja SAJ pyrkivät tarjoamaan oikeusapua jäsenilleen. On ymmärrettävää, että työväenliike katsoi tarpeelliseksi panostaa oikeusapuun, sillä työläiset kohtasivat usein oikeudellisia ongelmia esimerkiksi työantajansa tai vuokranantajansa kanssa, mutta heillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia turvautua juristin apuun. Kuitenkin myös opettajakunta, jonka enemmistöllä oli porvarillinen tausta, ryhtyi puuhaamaan oikeusapua jäsenistölleen 1800-luvun lopulla.

Kysymys opettajien oikeusavusta herää

Ajatus kansanopetuksen laajentamisesta sai voimaa 1800-luvun puolivälissä, ja ensimmäisiä kansakouluja ryhdyttiin perustamaan 1850-luvulla muun muassa paikallisten kirkkoherrojen toimesta. Vuonna 1858 annettiin keisarin julistus kansanopetuksen järjestämisestä ja vuonna 1866 ensimmäinen kansakouluasetus, jossa oli muun muassa kansakoulujen hallintoa koskevia säännöksiä. Vuosisadan lopulla, vuonna 1898, toteutettiin piirijakouudistus, jonka mukaan jokaisen maalaiskunnan piti jakaa alueensa koulupiireihin. Kun jokaisen piirin koulu oli saatu toimintaan, oli kaikilla kouluikäisillä oikeus osallistua kansakouluopetukseen. Kouluja piti perustaa niin taajaan, ettei koululaisilla olisi yli viiden kilometrin koulumatkaa paitsi harvaan asutuilla alueilla. Asetuksesta huolimatta koulujen määrä kasvoi hitaasti 1900-luvun alussa.

Viikkalan kansakoulu. Kuvannut Kustaa Emil Klint, digi.kirjastot.fi.

Ensimmäiset ajatukset kansakoulunopettajien järjestäytymisestä virisivät 1870-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin ensimmäiset viralliset opettajayhdistykset paikallistasolla. OAJ:n edeltäjä, Suomen kansakouluopettaja- ja naisopettajayhdistys (sittemmin nimeltään Suomen Opettajain Liitto) perustettiin vuonna 1893. Ensimmäinen kansakouluväen oma aikakauslehti, Koti ja koulu, oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1864, mutta se ja muutamat muut julkaisut olivat lyhytikäisiä. Vuonna 1883 toimintansa aloitti Kansakoulun Lehti, joka sai suhteellisen suuren levikin. Pian kansallisen opettajayhdistyksen perustamisen jälkeen, alkuvuodesta 1895 Kansakoulun Lehdessä ryhdyttiin käymään keskustelua sen puolesta, että yhdistyksen pitäisi tarjota oikeusapua jäsenistölleen – joka tosin edusti vasta pientä osaa Suomen opettajakunnasta. Nimimerkki A.J., oletettavasti opettaja Albin Järvinen (1867–1937), kirjoitti peräti 13-sivuisen jutun otsikolla ”Oikeusapua kansakoulun opettajistolle”, jossa hän selitti seikkaperäisesti erinäisiä ongelmatilanteita, joissa opettajat olisivat tarvinneet oikeusapua. Ongelmat saattoivat koskea muun muassa työskentelyolosuhteita, viran vakinaisuutta tai opettajalle luvattua palkkaa ja etuja. Varsinkin maaseudulla oli varsin tyypillistä, että opettaja sai osan palkastaan luontoisetuina kuten asuinhuoneina tai maana. Ongelmaksi kirjoittaja katsoi myös tapaukset, joissa miesopettaja oli velvoitettu opettamaan tytöille käsitöitä tai naisopettaja pojille veistoa. Kansakouluntarkastajat eivät hänen mukaansa pystyneet kaikissa tapauksissa tarjoamaan opettajille riittävää tukea ja turvaa. Opettajat kärsivät usein hiljaa, ja ”[s]euraus siitä onkin, että Suomessa opettajat harvoin käyvät oikeutta, ja harvanpuoleisesti tarkastajiakin vaivataan valituksilla. Varojen puute usein estää oikeuteen vetoamasta.”

Albin Järvinen. Suomen Kuvalehti, 10.3.1917, digi.kansalliskirjasto.fi.

Seuraavaksi A. J[ärvinen] selosti, kuinka opettajien oikeusapu oli järjestetty Englannissa ja Saksassa, ja kertoi asian olevan pohdittavana myös Ruotsissa. Hän ennakoi mahdollisia vastaväitteitä – muun muassa sitä, että oikeusavun tarjoaminen lietsoisi vihaa opettajakuntaa kohtaan – mutta totesi, että oikeusapua puoltavat seikat olivat tärkeämpiä: ”Moni opettaja on joutunut kärsimään vääryyttä, kun ei ole ollut varaa ottaa ymmärtävää asianajajaa. Sekä koulun että yleiset lait ovat useissa kohdin hämärät tai vanhentuneet ja voidaan helposti selittää opettajan vahingoksi.” Oikeusapua olisi tullut siis ryhtyä hankkimaan, vaikka varat olivatkin vielä puutteelliset (Kansakoulun Lehti 1.2.1895, s. 51-63). Paria kuukautta myöhemmin nimimerkki E.R.I. kannatti hänkin oikeusapua ja totesi, että ”[o]pettajien on itsensä ruvettava julkisesti, maltilla ja ihmisoikeuksiin vetoamalla oikeuksiensa puolesta taistelemaan.” (KL 1.5.1895, s. 187-190)

Vuosina 1895–1896 oikeusapukysymys oli esillä Kansakoulun Lehden palstoilla. Opettajayhdistys pyysi haaraosastoiltaan vastausta kysymykseen, olisiko opettajille järjestettävä oikeusapua. Osastot esittivät näkökantoja puolesta ja vastaan, ja asia tuli lopullisesti käsiteltäväksi opettajayhdistyksen keskushallituksen kokouksessa 19.11.1896. Silloin oikeusapukysymyksen annettiin raueta, koska ”haarayhdistyksistä, jotka asiasta ovat mielipiteensä lausuneet, ainoastaan neljä on asiata puoltanut, neljä on sen tällä kertaa hyljännyt, yksi puoltanut periaatteessa, mutta evännyt varat” (KL 31.12.1896, s. 598).

Uusi yritys

Asia jäi sikseen, kunnes se vuonna 1909 sai uudelleen nostetta. Kuohuva poliittinen tilanne näkyi myös opettajien elämässä. Jo vuonna 1906 oikeusapukysymys mainittiin kahdesti vastaperustetussa Opettajain Lehdessä, minkä jälkeen Albin Järvinen kirjoitti kahta vuotta myöhemmin lehteen opettajien oikeudellisesta asemasta. Hän piti ”valtiollista kiihkomielisyyttä” yleisimpänä syynä yrittää savustaa opettaja pois paikkakunnalta (OL 21.2.1908, s. 74-75). Kunnolla asia nousi esille kuitenkin vasta tammikuussa 1909, jolloin opettaja Olga Karlstedt (1867–1943) nosti opettajayhdistyksen keskushallituksen kokouksessa esille kysymyksen oikeusavun hankkimisesta. Sittemmin hän päätyi laatimaan aiheesta alustuksen, joka julkaistiin Kansakoulun Lehdessä. Siinä Karlstedt totesi opettajien järjestäytymisen olevan vielä puutteellista, ja siksi jokainen opettaja joutuu taistelemaan yksin vaikeuksiaan vastaan. Vaikka kansakouluntarkastajien ja kouluylihallituksen pitäisi auttaa opettajia, he joutuvat silti monissa asioissa turvaamaan oikeuksiaan yksin. Karlstedtin mukaan opettajan olisi joskus jopa turvauduttava oikeudenkäyntiin, mutta usein se jää varojen puutteen vuoksi tekemättä. Muissa ”edistyneemmissä maissa” tilanne oli jo paljon paremmalla tolalla, hän lisäsi. Lopuksi Karlstedt esitti ponsina, että yhdistys hankkisi oikeusapua jäsenilleen, että opettajiston olisi järjestettävä varoja tähän tarkoitukseen, ja että opettajayhdistyksen keskushallitus oikeutettaisiin antamaan satunnaista oikeusapua varojensa ja harkintansa mukaan (KL 1.3.1909, s. 109-113). Huhtikuussa 1909 keskushallitus päätti lähettää oikeusapukysymyksen haaraosastoille kommentoitavaksi (OL 7.5.1909).

Kysymys oikeusavusta herätti keskustelua haaraosastoissa. Kymin osaston aktiivi Matti Keränen kirjoitti puhuneensa asiasta jo paria vuotta aiemmin, mutta saaneensa nyt osastolta pyynnön esittää huolensa julkisuudessa. Keränen nosti esille sen, että opettajia oli vainottu puoluesyistä: ”Ja onhan nähty julkisia viranhakuilmoituksia, joissa määrätty puoluekanta on asetettu kompetenssivaatimukseksi vasten lakeja ja asetuksia.” Taustalla vaikutti kansakouluasetus, jonka mukaan opettajaksi oli valittava henkilö, jolla oli sopiva ”mielenlaatu”. Keränen jatkoi:

Tällaisessa tilassa oleva opettaja, jos kukaan kaipaa sellaista, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä neuvoja pyytämään, mutta niitäpä päteviä neuvonantajia meillä ei olekaan. Kyllähän kova kohtalo on pakottanut joitakuita opettajia lukemaan lakia itsekseenkin, mutta kaikilla ei ole siihen kykyä eikä taipumuksia. Ja ajateltakoon vaan jossain syrjäseudussa yksinään toimivan opettajan asemaa tällaisessa tapauksessa. Asianajotoimistoa ei maksa ajatellakaan, siksi kallista lystiä se on. Hätäänny ja hermostu siinä sitten tekase joku taitamattomuudesta johtunut tyhmyys ja asia on menetetty. Ylihallituskaan ei voi asiaa ratkaista muuten kuin esitettyjen näytteiden perusteella. Näytelmän viimeisen edellinen kohtaus on kai se, kun sanomalehdet ympäri maan julistavat virasta erotetun nimen. Loppunäytös lienee yleensä se, että tuollaisen kohtalon alaiseksi joutunut opettaja saa ruveta ajattelemaan toista toiminta-alaa, sillä mikäpä johtokunta hänestä huolisi.

Keränen kaavaili tilannetta, jossa opettajat olisivat liittyneet yhdistykseen niin sankoin joukoin, että olisi varaa palkata lakimies, ”joka tuntee varsinkin opettajain toiminta-alan kuuluvan lainkäytön mutkat ja metkut” (OL 19.11.1909, s. 515-517).

Suomen opettaja- ja naisopettajayhdistyksen ensimmäinen edustajakokous pidettiin heinäkuussa 1910, ja luonnollisesti keskustelukysymyksenä oli opettajien oikeusapu. Opettaja Olga Karlstedt piti aiheesta alustuksen viitaten jälleen muiden maiden opettajayhdistysten tarjoamaan oikeusapuun. Vaikka joku saattaisikin pitää opettajien oikeudellista asemaa Suomessa jo hyvänä, oli opettajiin kohdistuva rettelöiminen kuitenkin lisääntymässä, ”varsinkin niiden puolelta, joiden pää on täynnä uudenaikaisia vapauden höyryjä, joiden hedelmiä alituiseen enentyneen rikollisuuden muodossa saamme nähdä”. Vaikka oikeusapuun ei vielä varoja olisikaan riittävästi, olisi järjestelmä kuitenkin saatava pystyyn, ja sitä voitaisiin myöhemmin kehittää eteenpäin. Lopulta edustajakokous päätyi hyväksymään ponnen, jonka mukaan yhdistys hankkii mahdollisuuksien mukaan oikeusapua ”omatta syyttään” sen tarpeeseen joutuneille (OL 5.8.1910 ja 12.8.1910).

Saman vuoden syksyllä nimimerkki A.K. toi Opettajain Lehdessä esille oman tapauksensa, jossa hän katsoi olevansa oikeusavun tarpeessa. Nuoren opettajan A.K.:n mukaan paikallinen työväenyhdistys oli saanut tietoonsa hänen kuuluvan porvaripuolueeseen ja oli siitä lähtien monin eri tavoin yrittänyt estää häntä saamasta virkavahvistuskirjaa. Syytökset eivät menestyneet kihlakunnanoikeudessa, mutta A.K. ei silti voinut vielä saada pysyvää virkaa, sillä ”proletaarit” olivat vieneet asian hovioikeuteen (OL 16.9.1910, s. 404). A.K. kävi keskustelua lehden sivuilla, mutta ei ilmeisesti hakenut kuitenkaan oikeusapua opettajayhdistykseltä. Tämä ei olisikaan vielä luonnistunut, sillä yhdistyksen keskushallitus päätti syyskuussa, että oikeusapua hankittaisiin vuoden 1911 alusta – jos varat sen sallisivat (OL 30.9.1910, s. 428).

Oikeusapu toteutuu

Ensimmäinen yhdistyksen tarjoamaa oikeusapua saanut opettaja oli muuan J. Lyytikäinen Rautalammilta, Hanhitaipaleen kylästä. Ennen kuin yhdistys saattoi antaa oikeusapua, se halusi kuitenkin olla varma, että kyse ei ollut tavallisesta riita-asiasta, vaan viran menettämisen uhasta. Se oli tärkeää, sillä kyseessä oli ensimmäinen tapaus, joka siten toimisi esimerkkinä jatkossakin. Niinpä keskushallituksen jäseniä lähti paikan päälle selvittämään asiaa. Tapauksesta raportoitiin Opettajain Lehdessä. Tietojen mukaan Lyytikäinen oli joutunut huonoihin väleihin ”vaikutusvaltaisten henkilöiden” kanssa, ja niinpä koulun johtokunta oli tehnyt kouluylihallitukseen ilmoituksen siitä, että koulupiiri oli tyytymätön opettajaan. Jopa oppilaslakko onnistuttiin järjestämään. Kansakouluntarkastajan käydessä paikalla ei johtokunta kuitenkaan ollut yksilöinyt valitusta, vaan oli vain ilmaissut yleistä tyytymättömyyttä. Oppilaiden vanhemmat olivat kertoneet olleensa tyytyväisiä opettaja Lyytikäiseen. Syytökset osoittautuivat lehden mukaan aiheettomiksi, eikä kouluylihallitus ryhtynyt mihinkään toimiin Lyytikäistä vastaan. Kun opettajan viranhoidosta ei löytynyt virheitä, ryhdyttiin paikkakunnalla lehdessä kerrotun mukaan syyttämään häntä vaalitoimituksen häiritsemisestä. Opettajayhdistys näki asian niin, että Lyytikäistä yritettiin savustaa nyt keinolla millä hyvänsä ulos, kun viranhoitoon liittyvät syytökset eivät olleet menestyneet. Opettajalle oli jo koitunut kuluja asiasta, sillä hän oli joutunut haastamaan pari henkilöä oikeuteen ”saadakseen rauhaa”. Niinpä keskushallitus myönsi kokouksessaan 17.4.1911 Lyytikäiselle 150 markkaa (nykyrahassa 590 euroa) oikeusapua. Opettaja kohtasi jatkossakin vaikeuksia, sillä hänelle myönnettiin lokakuussa 1914 uudelleen 150 markkaa oikeusapua ja huhtikuussa 1916 vielä kertaalleen sama summa. Mitä Lyytikäisen samana keväänä tekemälle 500 markan hakemukselle kävi, ei selviä lehdessä olleista tiedoista (OL 24.3.1911, s. 99, 28.4.1911, s. 176, 30.10.1914, s. 484, 19.5.1916, s. 267).

Rautalammin Hanhitaipaleen kylä, jossa J. Lyytikäinen toimi kansakoulunopettajana. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Kovin laajaa oikeusavun myöntäminen ei alkuvuosina ollut. Esimerkiksi vuonna 1912 opettajayhdistyksen keskushallituksen pöytäkirja kertoo, että eräälle opettaja Minkkiselle myönnettiin 75 markkaa oikeusapua. Vuoden 1912 vuosikertomus paljastaa, että koko vuotena oikeusapua myönnettiin yhteensä 75 markkaa, joten Minkkinen oli ainoa vuonna 1912 oikeusavustusta saanut opettaja (OL 8.11.1912, s. 516, 27.3.1913, s. 323). Vaikuttaisi siltä, ettei oikeusavun hakijoitakaan ollut ainakaan alussa kovin laajalti, mutta sitä ei Opettajain Lehdessä olleiden tietojen perusteella voi täydellä varmuudella päätellä.

Opettajain Lehti 12.6.1914, digi.kansalliskirjasto.fi.

Opettajien oikeusapu tarkoitti alkuvuosina siis sitä, että opettajayhdistyksen keskushallitus myönsi opettajalle tietyn summan rahaa, jolla tämä saattoi sitten kattaa oikeuskulujaan. Pian kuitenkin heräsi keskustelua siitä, pitäisikö oikeusapusysteemiä jotenkin muuttaa tai laajentaa. Kesällä 1914 Opettajain Lehti julkaisi etusivullaan opettajayhdistyksen vuosikokouksessa pidetyn alustuksen ”Opettajayhdistyksemme oikeusavustustoiminnan laajentamisesta”. Alustaja oli Kaarlo Ahtiala (1867–1949), joka oli opettajayhdistysaktiivi ja Opettajain Lehden päätoimittaja vuosina 1906 –1937. Ahtiala totesi alustuksessaan, että oikeusapu oli toistaiseksi tullut kyseeseen harvoin, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteivät opettajat kaipaisi tukea valvoessaan oikeuksiaan. Itse asiassa opastusta tarvittaisiin laajasti ja monessa muodossa. Tehokkaampaa kuin pelkkä rahan myöntäminen olisi se, että opettajille olisi tarjolla opastusta ja neuvoja niissä oikeudellisissa asioissa, joista he eivät voi itse selvitä. Ahtiala viittasi Englantiin, jossa yhdistyksellä oli palkattu lakimies, Saksaan, jossa opettajille oli tarjolla oikeudellisia neuvoja ja rahallista apua, sekä Ruotsiin, jossa yhdistyksellä oli sekä tiedonantotoimisto että juristi. Tiedonantotoimisto antoi asian harkintansa mukaan lakimiehen tutkittavaksi, ja opettajalle jäi maksettavaksi puolet lakimiehen palkkiosta. Apua annettiin vain asioissa, jotka koskettivat opettajan virkaa. Ahtiala katsoi, että Suomeenkin pitäisi saada vastaava tiedonantotoimisto, mutta omaa juristia ei olisi tarpeen palkata. Toimisto voisi sen sijaan tehdä sopimuksen kouluasioihin perehtyneen juristin kanssa, joka auttaisi tarvittaessa (OL 12.6.1914, s. 273-274). Opettajayhdistyksen vuosikokous hyväksyi Ahtialan esittämät ponnet tiedonantotoimiston perustamisesta ja siitä, että yhdistys maksaisi puolet lakimiehen kuluista – poikkeustapauksessa enemmänkin (OL 19.6.1914, s. 287).

Tiedonantotoimisto aloittikin toimintansa vuonna 1915, ja yhden lehtijutun perusteella teki myös yhteistyötä juristin kanssa. Toukokuussa 1916 tiedonantotoimisto oli edellä mainitun Lyytikäisen tapauksessa suostunut siihen, että tuomari H. Ritavuori laatisi Lyytikäisen puolesta anomuksen kouluylihallitukselle, ja opettajayhdistys maksaisi puolet Ritavuoren palkkiosta (OL 19.5.1916, s. 267). Kyseessä lienee ollut Heikki Ritavuori (1880–1922), Nuorsuomalaisen puolueen, sittemmin Edistyspuolueen kansanedustaja ja tuleva sisäministeri. Ritavuori edusti puolueensa vasemmistoliberaalia suuntaa ja otti asianajajana hoitaakseen yhteiskunnallisia ja heikompiosaisten juttuja. Ritavuori suunnitteli 1910-luvulla yhteistyötä myös SDP:n ja SAJ:n kanssa, jotka halusivat tehdä hänen kanssaan sopimuksen oikeusavun tarjoamisesta jäsenistölleen.

Alkuvaiheiden jälkeen Opettajain Lehdessä oli silloin tällöin mainintoja oikeusavun antamisesta, ja esimerkiksi maaliskuussa 1925 nimimerkki ”Tähyilijä” visioi avustusrahaston perustamisesta, josta voitaisiin palkata yhdistykselle lakimies (OL 20.3.1925). Laajemmin aihe ei kuitenkaan enää noussut esille lehden palstoilla, ja asian lähempi tarkastelu vaatisikin opettajayhdistyksen arkistolähteiden tutkimista. On myös huomattava, ettei oikeudellisen avun tarjoaminen rajoittunut rahalliseen avustukseen yksittäistapauksissa. Opettajain Lehti julkaisi nimittäin perustamisestaan lähtien oikeudellista kysymys-vastaus-palstaa (ks. esim. OL 8.2.1907). Opettajat ja kansakouluntarkastajat saattoivat lähettää lehteen opettajantyöhön liittyviä oikeudellisia kysymyksiään, joihin toimitus sitten etsi vastauksia itse tai kääntyi joskus juristin puoleen. Vastaavia kysymys-vastaus-palstoja ilmestyi myös useissa sanomalehdissä vuosisadan vaihteen molemmin puolin, ja ne pyrkivät vastaamaan ihmisten kasvaneeseen tarpeeseen saada oikeudellisia neuvoja. Opettajain Lehden palsta asettuu tähän kontekstiin. Sanomalehtien oikeudellisia neuvontapalstoja tutkii parhaillaan Mia Korpiola.

Opettajat yhteiskunnallisen ja poliittisen kuohunnan keskellä

Kansikuva
Y.K. Yrjö-Koskinen, noin vuonna 1887. Kuvannut Daniel Nyblin. Museovirasto, historian kuvakokoelma.

Opettajien oikeudellisten ongelmien taustalla oli usein poliittisia kiistoja. Kansakoulunopettajien tausta oli usein talonpoikainen, ja useimpien opettajien maailmankatsomus oli porvarillinen. Työläistaustaiset opettajat olivat hyvin harvassa. Kansakoulunopettajista suuri osa kannatti nuorsuomalaisia, jotka olivat ryhtyneet irtaantumaan Suomalaisesta puolueesta 1880-luvulta lähtien ja perustivat oman puolueensa vuonna 1905. Tilanne kärjistyi autonomian ajan lopulla sortokausien aikana, kun vanhasuomalaiset olivat myöntyväisyyslinjalla ja nuorsuomalaiset kannattivat passiivista vastarintaa perustuslaillisuuden kautta. Opettajien yhteiskunnallinen asema lasten kasvattajina ja yhteisöä koossapitävänä voimana oli sellainen, että heidän poliittisella suuntautumisellaan oli merkitystä. Koulutoimen ylintä valtaa käytti vuonna 1869 perustettu kouluhallitus. Vuonna 1902, ensimmäisen sortokauden aikana, kouluhallituksen johtoon nostettiin myöntyväisyysmies Y.K. Yrjö-Koskinen (1854–1917), ja muutenkin johto oli vanhasuomalaisten käsissä. Tämä aiheutti närää valtaosin nuorsuomalaisissa kansakoulunopettajissa. Ongelmia aiheutui myös siitä, että opettajanviroista päätti kullakin paikkakunnalla koulun johtokunta, jonka poliittiset näkemykset saattoivat poiketa opettajien näkemyksistä. Ei ollut tavatonta, että johtokunnan ja opettajan sukset menivät ristiin poliittisista syistä, ja opettaja yritettiin savustaa ulos esimerkiksi siten, ettei hänen virkaansa vahvistettu koeajan jälkeen, tai tekaisemalla syytöksiä hänen toiminnastaan. Esimerkkejä vastaavasta nähtiin edellä.

Sisällissota ja sitä edeltänyt ja seurannut kuohunta löivät puolestaan leimansa myös opettajakunnan toimintaan. Jo toukokuussa 1917 Opettajain Lehti kiinnitti huomiota ympäri maata eri paikkakunnilla pidettyihin kansalaiskokouksiin, joissa oli vaadittu paikallista opettajaa eroamaan (OL 4.5.1917). Yksi suurta huomiota herättänyt tapaus oli opettaja Kaarlo Isomäen (1889–1958) erottamisyritys ja sittemmin pidättäminen sodan aikana. Isomäki oli aloittanut vuonna 1915 opettajana Jämsänkoskella kahden vuoden koeajalla. Jämsänkoski oli vaurasta seutua, mutta 1910-luvulla siellä oli nähty lukuisia torpparihäätöjä. Maa- ja työväenkysymys oli paikkakunnalla vahvasti läsnä Isomäen saapuessa sinne. Uusi opettaja joutui pian riitoihin koulun johtokunnan ja paikkakunnan suurmaanomistajien kanssa valitettuaan siitä, ettei opettajille ollut hankittu heille luontoisetuina luvattuja viljelysmaita. Maakiista lähensi Isomäen ja paikallisen työväestön välejä, ja opettaja nähtiin usein työväentalolla lukemassa lehtiä, vaikka hän olikin itse nuorsuomalainen. Isomäen vihamiehet eivät katsoneet tätä hyvällä, ja syksyllä 1917 hänet yritettiin erottaa. Työväenyhdistys sai kuitenkin estetyksi tämän hankkeen.

Jämsänkosken työväenyhdistyksen vappujuhla vuonna 1910.
Kuva: Työväen Arkisto.

Paikkakunnalla ruvettiin levittämään huhua, että Isomäki kuuluisi työväenyhdistykseen ja että tämä olisi harjoittanut punakaartia. Lopulta Isomäki joutui vangituksi sisällissodan aikana, ja hänet yritettiin teloittaa, mutta hän onnistui karkaamaan. Sodan jälkeen Isomäki joutui syytetyksi valtiorikosoikeuteen, mutta hän sai vapauttavan päätöksen. Vapauduttuaan opettaja yritti saada vainoajansa oikeuden eteen, periä menetettyjä palkkojansa ja saada virkavahvistuskirjansa, jotta voisi jatkaa tehtävässään Jämsänkoskella. Isomäki sai paljon kannustusta paikkakuntalaisilta ja myös Suomen opettajayhdistys antoi tukensa hänelle. Isomäen hyväksi toimitettiin rahankeräys useissa opettajayhdistyksen haaraosastoissa, minkä lisäksi opettajayhdistys myönsi hänelle kahdesti 500 markkaa oikeusapua (OL 25.4.1919, 23.1.1920, 9.7.1920). Isomäki ei kuitenkaan onnistunut yrityksissään, vaan muutti Hollolaan, jossa jatkoi Pyhäniemen kylän kansakoulunopettajana. Hän jatkoi sittemmin myös omia opintojaan ja suoritti 1930-luvulla ylemmän oikeustutkinnon. Myöhemmin hän työskenteli muun muassa kouluhallituksessa ja asianajajana. (Isomäen tapauksesta laajasti, ks. Rantala 2002, s. 106-134.)

Oman leimansa opettajien oikeudelliseen asemaan lyö se, että kansakoulunopettajat eivät olleet taloudellisesti vahvassa asemassa. Vaikka heidän maailmankatsomuksensa oli valtaosin porvarillinen, oli heidän palkkauksensa lähempänä työläisten palkkatasoa. Edellä mainittu opettaja Isomäki kuvasi vuonna 1920 tilannetta seuraavasti: ”Kansakoulunopettajathan ovat herroja. Porvareita työmiesten palkoilla. (…) Porvarit huolivat kansakoulunopettajia sakkiinsa vain juoksupojikseen. Ja työmiesten joukkoon he ovat liiaksi herroja mielestään” (Rantala 2010, s. 120-121). Isomäen näkemys oli toki hänen omien rankkojen kokemustensa sävyttämä, mutta se kuvaa kuitenkin osuvasti tiettyä ristiriitaa aatemaailman ja taloudellisen todellisuuden välillä. Taloudelliset realiteetit heijastuivat suoraan kysymykseen oikeusavusta. Ongelmiin joutuneella opettajalla ei välttämättä ollut varaa palkata lakimiestä avukseen, ellei saanut avustusta opettajayhdistykseltä. Toisaalta pienellä maaseutupaikkakunnalla saattoi olla vaikeaa ylipäänsä löytää lakimiestä. Siitä kertoo myös Opettajain Lehden oikeudellisen neuvontapalstan suosio. Oikeudellisille neuvoille oli tarvetta, ja lehden palstalla apua saivat myös sellaiset henkilöt, joiden oli syystä tai toisesta vaikea saada oikeudellista apua muuta kautta.

***

Opettajayhdistyksen jäsenistölleen tarjoama oikeusapu – esivaihe sille, että järjestöllä olisi oma juristi auttamassa jäseniä – kytkeytyy yleiseen oikeudelliseen muutokseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa: oikeuden modernisoitumiseen, asianajajakunnan kasvuun ja kysymykseen vähävaraisten oikeusavusta. Kysymys oikeuden saatavuudesta oli yhteiskunnallisen keskustelun kohteena yleisemminkin 1900-luvun alussa. Isoimpien kaupunkien köyhäinasianajajat puolustivat vähävaraisia, lähinnä työläisiä, 1880-luvulta eteenpäin, minkä lisäksi SDP ja SAJ ajoivat 1900-luvun alussa vahvasti oikeusapua jäsenilleen. Tämä oikeudellinen konteksti voidaan nähdä taustaedellytyksenä sille, että opettajayhdistyskin lähti ajamaan niin voimallisesti oikeusapua opettajille. Ennen kaikkea taustalla oli kuitenkin 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten myrskyisä poliittinen tilanne, joka vaikutti opettajakunnan toimintaedellytyksiin ja ajoi jotkut heistä puolustamaan asemaansa myös oikeudellisesti. Opettajayhdistys tunnisti opettajakunnan oikeudelliset ongelmat ja halusi ratkaista niitä. Opettajien oikeudellinen asema oli toistuvasti etusivun juttu Opettajain Lehdessä. Varojen puute kuitenkin vaikeutti ja hidasti toiminnan käynnistymistä. Varoja saatiin jäsenmaksuista, mutta niitä ei 1900-luvun alussa kertynyt vielä tarpeeksi. Ammatillinen järjestäytyminen oli vahvempaa työväestön keskuudessa, ja opettajayhdistyksellä oli todellisia haasteita saada opettajia järjestäytymään. Kaikista vaikeuksista huolimatta opettajien oikeusavun ensiaskeleet otettiin kuohuvalla 1910-luvulla.

Marianne Vasara-Aaltonen

OTT, tutkija

Kirjoittaja on oikeushistorian postdoc-tutkija Helsingin yliopistolla. Hän tutkii tällä hetkellä suomalaisen oikeusavun historiaa.

Lähteet:

Kansakoulun Lehti

Opettajain Lehti

Aimo Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia II. Kansakouluasetuksesta piirijakoon. WSOY, Porvoo – Helsinki 1949.

Aimo Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia III. Piirijakoasetuksesta oppivelvollisuuteen. WSOY, Porvoo – Helsinki 1949.

Jukka Rantala, Kansakoulunopettajat ja kapina. Vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä. SKS, Helsinki 2002.

Jukka Rantala, Suomalaisen opettajan poliittinen orientaatio. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2010.

Matti Rinne, Suomen Opettajain Liitto 1893–1973. Suomen Opettajain Liitto, Helsinki 1973.

Hannu Syväoja, Kansakoulu – suomalaisten kasvattaja. Perussivistystä koko kansalle 1866–1977. PS-Kustannus, Jyväskylä 2004.

Marianne Vasara-Aaltonen, ”’Kaikkein tärkeimpiä etuja…’ – havaintoja työväenliikkeen suhtautumisesta oikeusavun järjestämineen”, Työväentutkimus Vuosikirja 2019.

Nürnbergin oikeudenkäynnin vaikutukset kansainväliseen oikeuteen

Koronapandemian vuoksi Turun yliopistossa jouduttiin keväällä 2020 muuttamaan äkisti totuttuja suoritustapoja. Opiskelijoille tarjottiin mahdollisuutta saada lisäpisteitä tenttiin oikeushistoriallisella blogikirjoituksella. Tämä innosti ilahduttavan monia opiskelijoita, ja julkaisemme tässä blogissa opiskelijoiden luvalla tekstien parhaimmistoa. Kukin kirjoittaja vastaa itse tekstinsä oikeellisuudesta, kuten tässä blogissa on tapana.

Nürnbergin oikeudenkäynnin vaikutukset kansainväliseen oikeuteen

Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat seurausta toisesta maailmansodasta, jossa vuosina 1939-1945 natsit murhasivat noin 6 miljoonaa juutalaista. Nürnbergin oikeudenkäyntien tarkoituksena oli saada natsit vastuuseen tekemistään sotarikoksista. Oikeudenkäynnit olivat yksi merkittävimmistä kehitysaskeleista kansaisvälisessä rikos- ja humanitaarisessa oikeudessa. Nürnbergin oikeudenkäyntejä järjestettiin useita, joissa syytettynä oli muun muassa lääkäreitä, sotilaita, tuomareita sekä asianajajia. Keskityn kirjoituksessani ensimmäiseen ja tunnetuimpaan Saksan korkeinta johtoa koskevaan oikeudenkäyntiin. Tuomari Sir Norman Birkettin mukaan oikeudenkäyntiä voidaan kutsua ”historian suurimmaksi”.

Nürnbergin 13 oikeudenkäyntiä pidettiin toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945-1949. Tunnetuimpana voidaan pitää ensimmäistä oikeudenkäyntiä, jossa syytettynä oli Saksan korkein johto. Ensimmäinen oikeudenkäynti järjestettiin 20.11.1945 – 1.10.1946. Kuva: Wikimedia Commons.

Ennen Nürnbergin oikeudenkäyntien aloittamista ilmeni monia oikeudellisia ja menettelyllisiä vaikeuksia, joihin tuli löytää ratkaisuja. Merkittävimpänä ongelmana pidettiin sitä, ettei löytynyt ennakkotapausta kansainväliselle oikeudenkäynnille sotarikollisia vastaan.1,3 Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat siis ensimmäiset laatuaan. Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen (International Military Tribunal) valtuudet oikeudenkäyntien järjestämiseen muodostuivat 8.8.1945 tehdystä Lontoon sopimuksesta. Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Neuvostoliiton ja Ranskan edustajat allekirjoittivat sopimuksen, joka oli peruskirja sotarikosoikeudenkäyntien järjestämiseksi, kun rikokset eivät sijoittuneet tietylle maantieteelliselle alueelle.

Liittolaisten valmistelemaa sopimusta kritisoitiin. Syytetyt pitivät epäreiluna sitä, että heitä voidaan syyttää lakien rikkomisesta, vaikka sellaisia lakeja ei ollut säädetty rikoksientekoaikaan vuonna 1939. He vetosivat siis siihen, että ei ole olemassa rikosta ilman lakia (nulla poena sine lege). Oikeudenkäynnistä tekee ainutlaatuisen se, että oikeudenkäynnissä sovellettiin lakia, joka muuttaa taannehtivasti tehdyn toimen oikeudellisia seurauksia ja suhteita, jotka olivat olemassa ennen lain antamista (ex post facto).2 Ex post facto -termillä tarkoitetaan siis sitä, että aikaisemmin tehty teko tuomitaan teon jälkeen annetun säännöksen mukaan. Edellä mainitusta muodostuu myös poikkeus Suomen perustuslakiin (731/1999), jonka 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi.

Oikeudenkäynti oli lisäksi ensimmäinen, johon osallistui tuomareita eri maista. Tarkemmin sanottuna neljästä eri valtiosta. Sen sijaan, että oikeudenkäynnissä olisi käytetty vain yhtä tuomaria ja valamiehistöä, natsien korkean tason johtajien oikeudenkäynnistä ja tuomitsemisesta huolehti neljän tuomarin paneeli.1 Iso-Britannian tuomari Geoffrey Lawrencen mukaan oikeudenkäynnin perustavanlaatuinen tarkoitus ei ollut rangaista niitä, jotka olivat syyllistyneet rikokseen, vaan perustaa kansainväliselle oikeudelle etusija suhteessa kansalliseen oikeuteen.

Lord-justice-lawrence-at-nuremberg-72-867.jpg
Iso-Britannian tuomari Geoffrey Lawrence toimi oikeudenkäynnissä puheenjohtajana. Kuva: Wikimedia Commons.

Vastaajia vastaan esitetty syytöskirjelmä sisälsi neljä syytöskohtaa. Kolmessa ensimmäisessä syytöskohdassa lueteltiin rikolliset teot:

  1. Rikokset rauhaa vastaan (crimes against peace) – joka sisältää suunnittelun ja kansainvälisten sopimusten rikkomisen.
  2. Rikokset ihmisyyttä vastaan (crimes against humanity) – joka sisältää muun muassa karkotuksen ja kansanmurhan.
  3. Sotarikokset (war crimes) – sisältää muun muassa sotalakien rikkomukset.
  4. Suunnitelma tai salaliitto edellä mainittujen rikosten toteuttamiseksi (a common plan or conspiracy to commit).1,4,7,8
Syytetty Hermann Göring. Häntä pidettiin natsi-Saksan kakkosmiehenä heti Hitlerin jälkeen. Hän kiisti syyllisyytensä. Kuitenkin Göring todettiin syylliseksi kaikkiin neljään syytekohtaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa.1 Kuva: Wikimedia Commons.

Oikeudenkäynti-istuntoja pidettiin yhteensä 216. Alkuperäisestä 24 vastaajasta kaikkien paitsi kolmen todettiin syyllistyneen sotarikoksiin.2 Päätöksiä tehdessään oikeus hylkäsi vastaajien puolustuksena käyttämiä väitteitä. Oikeus hylkäsi väitteen, jonka mukaan ainoastaan valtion voitaisiin todeta syyllistyneen sotarikoksiin.2,3 Oikeus katsoi, että kansainvälisen oikeuden säännöksiä voidaan panna täytäntöön rankaisemalla rikoksia tekeviä henkilöitä, eli ensimmäistä kertaa yksilöitä voitiin tuomita kansainvälisen oikeuden nojalla. Tuomioistuin myös hylkäsi edellä mainitun laillisuusperiaatteen mukaisen näkemyksen, sillä vastaavia tekoja oli pidetty rikollisina jo ennen toista maailmansotaa.2

Raphael Lemkin, Photograph 6.jpg
Juutalainen asianajaja Raphael Lemkin, joka menetti perheensä holokaustin aikaan. Häntä pidetään ”genocide” eli kansanmurha-termin luojana.1 Nürnbergin oikeudenkäynnissä käytettiin ensimmäistä kertaa sanaa kansanmurha. Sanaa käytettiin oikeudenkäynneissä kuvailevana sanana, ei muodollisena juridisena terminä. Genocide -termi muodostui antiikin kreikan sanasta ’genos’ = rotu sekä latinan sanasta ´cide´ = tappaminen.1,9 Kuva: Wikimedia Commons.

Mitä Nürnbergin oikeudenkäyntien jälkeen on tapahtunut? Miten oikeudenkäynti on vaikuttanut kansainvälisenä prejudikaattina? Nürnbergin oikeudenkäynneissä nostettiin ensimmäistä kertaa syytteitä nimikkeellä ”rikos ihmisyyttä vastaan”. Oikeudenkäynneissä vahvistettiin, että ihmiskuntaa suojaa kansainvälinen oikeus, ja että valtion päämiehiä voidaan pitää rikosoikeudellisesti vastuussa. Heitä voidaan rangaista heidän aggressiivisuudestaan sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Nürnbergin kansainvälinen sotarikostuomioistuin toimi mallina nykyiselle Haagissa sijaitsevalle kansainväliselle rikostuomioistuimelle. Joulukuun 11. päivänä vuonna 1946 Yhdistyneiden kansakuntien (YK) yleiskokous hyväksyi yksimielisesti päätöslauselman, jossa vahvistetaan Nürnbergin tuomioistuimen peruskirja ja tuomioistuimen päätöksessä tunnustetut kansainvälisen oikeuden periaatteet. YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunta (International Law Comission) esitti seitsemän periaatetta, joita tulee noudattaa laatiessa ohjeistusta siitä, mitä on pidettävä rikoksina rauhaa ja ihmiskunnan turvallisuutta vastaan. Tämä tarkoitti sitä, että Nürnbergin oikeudenkäynnissä syntyneet periaatteet eivät ainoastaan sovellu vain natsien tekemiin rikoksiin, vaan ne ovat universaalisesti päteviä.7,8 Oikeudenkäynnit johtivat näin ollen erilaisten YK:n sopimusten syntyyn, ja näin oikeudenkäyntejä voidaan pitää askeleena kohti kansainvälisen oikeuden perustamista. Tällaisia ovat YK:n sopimus kansanmurhan estämiseksi ja siitä rankaisemiseksi (1948), YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948) sekä Genèven sopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana (1949).1,5 Lisäksi oikeudenkäynnissä vahvistettiin Nürnbergin säännöstö, joka sisältää 10 normia, joita lääkärien on noudatettava suorittaessaan ihmisiin kohdistuvia kokeita.11

Nürnbergin oikeudenkäynnit toimivat ennakkotapauksena myöhemmille sotarikosoikeudenkäynneille. Oikeudenkäynnit muodostivat hyödyllisen prejudikaatin japanilaisten sotarikollisten oikeudenkäynneille Tokiossa vuosina 1946 – 1948 sekä natsijohtaja Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä vuonna 1961. Nürnbergin oikeudenkäyntien ja Tokion oikeudenkäyntien jälkeen kului kymmeniä vuosia ennen kuin Kansainvälinen sotarikostuomioistuin otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1993, vaikkakin sille olisikin mahdollisesti ollut tarvetta aikaisemmin. Sihteeristö laati säädökset Jugoslavian alueen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen (ICTY) perustamisesta noin 8 viikossa.5,6 Nürnbergin oikeudenkäynnit toimivat prejudikaattina sekä Jugoslavian että Ruandan kansanmurhien oikeudenkäynneissä. Vuonna 2003 ensimmäinen pysyvä kansainvälinen sotarikostuomioistuin, tuttavallisemmin International Criminal Court (ICC) aloitti toimintansa Haagissa. Tuomioistuimessa käsitellään henkilöiden tekemiä sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhia.10 Istuimen toimivalta ei siis koske valtioita, vaan henkilöitä. Voidaankin todeta, että Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat kansainvälisen rikosoikeuden alku.

Lopuksi on vielä hyvä mainita, että Nürnbergin oikeudenkäynnissä vastaajat ja tuomarit puhuivat neljää eri kieltä3: englantia, venäjää, saksaa ja ranskaa. Oikeudenkäynnissä otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa välitön kääntäminen, mitä nykypäivänä pidetään jopa itsestään selvänä.

Vastaajilla, ja muilla oikeudenkäynnissä läsnä olevilla on kuulokkeet korvilla. Oikeudenkäyntiin rekrytoitiin naisia ja miehiä kansainvälisistä puhelinkeskuksista tekemään paikan päällä käännöksiä kuulokkeiden avulla. Kuva: Wikimedia Commons

Jasmin Larinmaa

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas Turun yliopistossa.

LÄHTEET:

1. Christopher Klein, 10 things you may not know about the Nuremberg Trials. History, 3.10.2016. https://www.history.com/news/10-things-you-may-not-know-about-the-nuremberg-trials

2. Britannica, Nürnberg trials – World war II trials.

https://www.britannica.com/event/Nurnberg-trials

3. History.com editors, Nuremberg trials. History, 29.1.2010; päivitetty 7.6.2019.

https://www.history.com/topics/world-war-ii/nuremberg-trials

4. Facing history and ourselves, Establishing the Nuremberg Tribunal.

https://www.facinghistory.org/holocaust-and-human-behavior/chapter-10/establishing-nuremberg-tribunal

5. Robert H. Jackson Center, The influence of the Nuremberg trial on international criminal law.

6. Weller Karina, What are the Nuremberg trials and why do they still matter today. Each Other, 26.9.2016

7. YK: Codification and progressive development of international law.

https://legal.un.org/docs/?path=../ilc/texts/instruments/english/draft_articles/7_1_1950.pdf&lang=EF

8. Museen der Stadt Nürnberg, Birth of international law.

https://museums.nuernberg.de/memorium-nuremberg-trials/the-legacy-of-nuremberg/birth-of-international-criminal-law/

9. Rappaport Julia, Where did the word ”Genocide” come from. Facing today, 3.11.2014.

https://facingtoday.facinghistory.org/where-did-the-word-genocide-come-from

10. Kansainvälinen sotarikostuomioistuin aloittaa Haagissa. 11.3.2003.

https://yle.fi/uutiset/3-5141497

11. Lääkäriliitto. Nürnbergin säännöstö.

https://www.laakariliitto.fi/laakariliitto/etiikka/nurnbergin-saannosto/

Kaikki lähteet luettu: 16.5.2020

Ahdistaako pääsykoeaika?

Koronapandemian vuoksi Turun yliopistossa jouduttiin keväällä 2020 muuttamaan äkisti totuttuja suoritustapoja. Opiskelijoille tarjottiin mahdollisuutta saada lisäpisteitä tenttiin oikeushistoriallisella blogikirjoituksella. Tämä innosti ilahduttavan monia opiskelijoita, ja julkaisemme tässä blogissa opiskelijoiden luvalla tekstien parhaimmistoa. Kukin kirjoittaja vastaa itse tekstinsä oikeellisuudesta, kuten tässä blogissa on tapana.

Ahdistaako pääsykoeaika?

Vilkaisu Ming- (1368-1644) ja Qing-dynastian (1644-1911) aikaiseen keisarilliseen tutkintojärjestelmään tuo ainakin tunteen siitä, että olosuhteet voisivat olla huomattavasti haastavammat…

己所不欲,勿施於人。1

”Älä tee muille sitä, mitä et halua tehdä itsellesi.”2

Näin opetti mestari Kǒng (Kunfutse) 500-luvulla eKr. Painaessasi mieleen tämän tunnetun viisauden, olet nyt opetellut kahdeksan merkkiä teoksesta Mestari Kǒngin keskustelut (論語 Lúnyǔ), joka on vain yksi kolmestatoista klassikkokirjasta. Jos haluat läpäistä keisarillisen virkamieskokeen, tarvitsee sinun opiskella ulkoa vielä reilut 620 000 merkkiä3. Kannattanee ilman muuta myös tutustua huolellisesti kommentaareihin, joiden laajuus on joitakin miljoonia merkkejä. –   Mutta nämähän toki ovat sinulle nyt 20-40 vuotiaalle miehelle selviä asioita, koska valmistautumisesi on alkanut jo ennen kahdeksatta ikävuottasi3.

Kuva 1: Kunfutsen patsas hänelle pyhitetyssä temppelissä Nanjingissa. Kiinalaisesta oikeushistoriasta ei voi oikein puhua ilman mainintaa tästä opettajasta. Kungfutselaisuus ei ole varsinaisesti uskonto, mutta tenttijä ei ottanut näissä asioissa riskiä. Taikauskoisuus oli hyvin vahvaa. Kuvaaja: Jussi Vaahtikari 2018

Tutkintojärjestelmän synty voidaan ajoittaa aikaan ennen ajanlaskua. Han-dynastian keisari Wu:n (141-87eKr) alkuperäinen tarkoitus oli vahvistaa keisarin asemaa hovissa, jossa virkamiehet oli aikaisemmin nimitetty suhteiden perusteella. Hänen ajatuksensa oli, että jos viran saavuttaminen perustuisi selviytymiseen kokeessa, hoitaisivat valtion asioita jatkossa vain ansiokkaimmat ihmiset yhdessä keisarin kanssa4. Selvää kuitenkin oli, että pitkään virkoihin pääsi vielä suhteiden perusteella, mutta jo Ming-kauden aikoina ylimmät virat olivat varattuina vain Jinshi-tason saavuttaneille3.

Ming-dynastian aikana testin suorittaneita oli kolmella tasolla: prefektuuri- (Shengyuan), provinssi- (Juren) ja metropolitaso, jonka suorittanut oli Gonshi. Testit avasivat tien valtion virkoihin ja aina erityisen keisarillisen tason (Jinshi) suorittaneista parhaat pääsivät keisarin neuvonantajiksi Hanlinakatemiaan3. Periaatteessa muutamin rajoituksin kuka vain sai osallistua testiin kykyjensä mukaan ja näin ollen järjestelmä antoikin mahdollisuuden luokkanousuun5,6, joka muuten aina 1800-luvulle asti feodaalijärjestelmään perustuneessa yhteiskunnassa oli merkittävä poikkeus7

Metropolitason kolmiosainen tentti alkoi 13 klassikon kuulustelulla, jossa kokelas sai fraasin jostakin valitusta kohtaa klassikkoja. Hänen tehtävänsä oli täydentää fraasi ja sitä koskeva kappale ulkomuistista niin, ettei yksikään merkki mennyt väärin. Se olisi ollut hylkäämisen peruste.

Tämän jälkeen suoritettiin esseet3. Erittäin standardoitua kahdeksan kappaleen menetelmää käyttäen tuli laatia noin 500-700 merkin essee, joka käsitteli annettua aihetta8.

Kuva 2: Taulukko metropolitason tenttikysymyksistä. Ensimmäisenä päivänä keskityttiin 13 klassikkoon ja niiden tuntemukseen Lähde: Elman BA. Civil examinations and meritocracy in late imperial China.3

Kukin osioista kesti kolme päivää ja kaksi yötä, joiden välissä oli päivä ja yö aikaa levätä3. Testialueen laitamille syntyikin nuorille miehille kaikenlaisia ”virkistyspalveluita9. Kokeet suoritettiin niin, että jokainen tenttijä istui omassa karsinassaan suorituksen ajan. Suurimmillaan jopa 20000 kokelaalle järjestetty koealue oli täysin suljettu ja jos sattui niin ikävästi, että kokelas menehtyi tentin aikana (esim. epidemiaan), hänet käärittiin mattoon ja heivattiin muurin ylitse. Omaisia ei päästetty alueelle missään tapauksessa. Ukkosmyrskyt, tulipalot tai mellakat eivät myöskään olleet tuntemattomia haasteita3.

Kuva 3: ”Tenttikarsina” Nanjingin keisarillisesta pääsykoehallista. Alueella oli yhteensä noin 20000 tällaista karsinaa. Kuvaaja: Jussi Vaahtikari 2018

Tentin jälkeen tekstit kopioitiin, jotta kalligrafista käsialaa ei pystytty jäljittämään ja tenttijä anonymisoitiin kokeen tarkastajilta. Kokelaat ja tarkastajat eivät myöskään saaneet olla missään tekemisissä ennen koetta tai muuten harrastaa vilunkia. Kuitenkin, kuten tenteissä aina, pyrittiin näissäkin kokeissa lunttaamaan sekä lahjomaan10. Tyypillinen paikka säilöä lunttilappuja oli esimerkiksi housun resori tai paperinpalat3. Kokeissa käytetyistä mielikuvituksellisista lunttilapuista on joitakin myös museoitu ja kokoelmista löytyykin sukkia, minikirjoja, nenäliinoja ja paitoja4,11.

Kuva 4: ”Lunttipaita” noin 1840-1905. Kuvalähde: Princeton University library East Asian Library – Rare Books JQ1512.Z13 E878
Kuva 5: Yksityiskohta lunttipaidasta. Kirjattuna on yhteensä 772 esseetä. Paidan alkuperäinen käyttötarkoitus on kiistanalainen. Kuvalähde: Princeton University library East Asian Library – Rare Books JQ1512.Z13 E878
Kuva 6: ”Lunttisukat”. Huomaa sukkien välissä oleva pieni kirjanen, jolla oli sama tarkoitus. (Sukat ovat esillä Nanjingin Imperial examination museossa. Kuvanlähde:  http://ktdtravel.net/gb/2015-2/china-june/nanjing)

Reputtaminenkin oli toki yleistä, vaikka uusintakertoja oli rajaton määrä. Ainoastaan 1-2% kokelaista läpäisi tentin ja korkeimman Jinshi-tason saavutti arviolta 1:3000 alimman Shengyuan-tason saavuttaneesta. Reputtaneet eivät tietenkään aina suhtautuneet asioihin tyynesti, sillä monet olivat satsanneet kokeisiin koko elämänsä. Esimerkiksi eräs neljättä kertaa reputtanut kokelas nimeltään Hong Xiuquan sai viimeisen kokeensa jälkeen näkyihin johtaneen hermoromahduksen, mikä monen sattuman, kostotoimen ja verilöylyn jälkeen johti siihen, että hän tuli perustaneeksi maailman tähän asti verisimmän (20-30 miljoonaa kuollutta) sisällissodan aikana (1850–1864) kapinallisen Taipingin taivaallisen kuningaskunnan. Sattuneesta syystä Xiuquanin valtakunnassa ei virkamiehille paljoa arvoa herunut12.

Kuva 7: Pu Songlingin aikalaiskuvaus kokeen luomista tunteista on varmasti sellainen, jonka moni nykyäänkin jakaa: ”When he first enters the examination compound and walks along, panting under his heavy load of luggage, he is just like a beggar. Next, while undergoing the personal body search and being scolded by the clerks and shouted at by the soldiers, he is just like a prisoner. When he finally enters his cell and, along with the other candidates, stretches his neck to peer out, he is just like the larva of a bee. When the examination is finished at last and he leaves, his mind in a haze and his legs tottering, he is just like a sick bird that has been released from a cage. While he is wondering when the results will be announced and waiting to learn whether he passed or failed, so nervous that he is startled even by the rustling of the trees and the grass and is unable to sit or stand still, his restlessness is like that of a monkey on a leash. When at last the results are announced and he has definitely failed, he loses his vitality like one dead, rolls over on his side, and lies there without moving, like a poisoned fly. Then, when he pulls himself together and stands up, he is provoked by every sight and sound, gradually flings away everything within his reach, and complains of the illiteracy of the examiners. When he calms down at last, he finds everything in the room broken. At this time he is like a pigeon smashing its own precious eggs. These are the seven transformations of a candidate.” — Pu Songling (1640-1715), who never passed the provincial examination13

Tultaessa Qing-dynastian lopulle alkoivat järjestelmän heikkoudet tulla myös esiin, vaikka kritiikkiä oli toki esiintynyt aina14. Tuolloin myös luovuttiin käytäntöön liittyvistä kysymyksistä (laki, lääketiede, yhteiskuntapolitiikka, astrologia, maantiede) ja esseet käsittelivät joko Kunfutsen oppeja tai yhteiskuntapolitiikan kysymyksiä. Seuraukset tulivat olemaan katastrofaaliset3. Virkamiehet kylläkin valittiin edelleen samalla tavalla, mutta itse tenttimateriaalia ei uudistettu moderniin aikaan. Tämä johti siihen, että hallinnossa työskenteli henkilöitä, joilla ei ollut mitään käsitystä esimerkiksi innovoinnista, uusista tieteistä tai teknologiasta ja näiden ymmärtäminen oli jätetty alemman portaan tehtäväksi4. Kiina alkoi jäädä jälkeen kehityksessä etenkin eurooppalaisille ja keisarikunnan rappeutuminen oli valitettavan väistämätöntä. Kiina ei pystynyt enää toimimaan modernissa maailmassa suurvaltana, joka lopulta 1905 johti pääsykoejärjestelmän lakkauttamiseen ja 1911 vallankumoukseen4. Koejärjestelmän saavutukset ovat kuitenkin kiistattomia. Nimittäin järjestelmän sivutuotteena kokeet kannustivat kautta maan keisarikunnan virkoihin haluavia opiskelemaan samalla tavalla, minkä johdosta valtavaan maahan saatiin myös istutettua yhtenäinen hallinto, joka kokonaisuudessaan perustui samoille periaatteille aina 1900-luvulle asti3.

Tieto koejärjestelmästä saavutti jesuiittamunkkien matkakertomuksien myötä 1600-luvulla myös Euroopan, joka eli valistusajan nousua15. Keisarillinen Kiina saikin huomiota ajan parhaiden filosofien parissa16,17,18 ja esimerkiksi luonnollisen lain filosofiaan löydettiin uutta puhtia19,20. Virkamieskunnan valikoiminen pantiin erityisesti merkille, koska Euroopassa meritokratia ei ollut erityisesti käytössä21 ja yliopistojen kokeet eivät olleet kirjallisia. Ajatus kuitenkin alkoi itää (mm. kirjalliset kokeet) ja ansioihin perustuva virkaan nimittämistä kokeiltiin aluksi Britannian Itä-Intian kauppakomppaniassa. Hyvien kokemuksien myötä koejärjestelmä otettiin käyttöön Britanniassa vuonna 1855. Myös Yhdysvalloissa käytiin asiasta keskusteluja ja malli sai kannatusta vuonna 1868 10  (huomaa myös yhtäläisyydet Bar exam -testiin). Vaikka Suomessa ei vastaavaa mallia virkamiesten valintaan löydy, olemme mekin kuitenkin nykyään tuohtuneita, jos virkamies ei olekaan pätevin – eikä sitä tule juuri ajatelleeksi, että periaate onkin alkujaan kiinalainen juttu.

***

Ehkä onnistuin helpottamaan pääsykoetuskaasi tai sitten en. Saattaa joka tapauksessa olla, että kaikkia neuvoja ei ehkä kannatakaan ottaa vastaan. Kuten vaikkapa tätä: “Liiallinen tieto lyhentää elämää – parempi olla hieman tyhmä, niin kuin sinä.” – erään myöhemmin erittäin hyvin menestyneen kokelaan Shang Yaunliun äiti 18913.

Kuva 8: Shang Yanliu 1875-1963 suoritti Jinshi-arvosanan vuonna 1904 ollen kolmas kaikista kokelaista.

Jussi Vaahtikari

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas Turun yliopistossa.

Lisämateriaalia:

Kahdeksanosaisen esseen Ba Gu Wen (八股文) kirjoittamisesta: Chinese Rhetoric and Writing – An Introduction for Language Teachers (Kirkpatrick & Xu)

Lisätietoa Kiinasta: Asia for educators ja erityisesti China & Europe What’s modern

Kiinalaista oikeustiedettä: HY:n Finnish China Law center tarjoaa oikeustieteen opetusta

Suhteellisen puolueetonta uutisointia Kiinasta/ Hongkongista: South China Morning Post

Lähteet:

1. Zhao Q. The influence of Confucianism on Chinese politics and foreign policy. Asian Education and Development Studies. 2018;7(4):321-328. doi: 10.1108/AEDS-03-2018-0057.

2. Confucius. The analects. Newburyport: Open Road Media; 2016.

3. Elman BA. Civil examinations and meritocracy in late imperial China. Cambridge, Massachusetts; Harvard University Press; 2013.

4. Ko K. A brief history of imperial examination and its influences. Society. 2017;54(3):272-278. doi: 10.1007/s12115-017-0134-9.

5. Jiang Q, Kung JK. Social mobility in pre-industrial China: Reconsidering the ’ladder of success’ hypothesis. SSRN Electronic Journal; doi: 10.2139/ssrn.3255796.

6. Ping-Ti Ho. The ladder of success in imperial China. New York: Columbia University Press; 1962. doi: 10.7312/ho–93690.

7. Jinfan Z. Ancient China’s legal tradition and legal thought. Social Sciences in China. 2013;34(2):134-151. doi: 10.1080/02529203.2013.787226.

8. Kirkpatrick A, Xu Z. Chinese rhetoric and writing: An introduction for language teachers. WAC Clearinghouse; 2012.

9. Zurndorfer HT. Prostitutes and courtesans in the Confucian moral universe of late Ming China (1550-1644). International Review of Social History. 2011;56(S19):197-216.: doi:10.1017/S0020859011000411.

10. Bodde D. Chinese ideas in the west. China & Europe 1500-2000 and Beyond: What is ”Modern”? Web-sivu. http://afe.easia.columbia.edu/chinawh/. päivitetty 2005. Käyty 19-05-2020.

11. unknown. Pulinsidun da xue cang ke ju kao shi zuo bi yi. Princeton University library East Asian Library – Rare Books JQ1512.Z13 E878 ed. Unknown: Unknown; 1905. https://catalog.princeton.edu/catalog/9027734#view Käyty 19-05-2020.

12. Taiping rebellion. In: EB editors, ed. Britannica academic; 2020. https://academic.eb.com/article/Taiping-Rebellion/70978. Käyty 19-05-2020.

13. ELMAN BA, Hayhoe R, Ross H. Civil service examinations. In: ZHA Q, ed. Education in china. 1st ed. Berkshire; 2013:52-57.

14. De Weerdt H. Changing minds through examinations: Examination critics in late imperial China. Journal of the American Oriental Society. 2006;126(3):367-377.

15. Intorcetta P, Herdtrich C, Rougemont Fd, Couplet P, Horthemels D, Cramoisy A. Confucius sinarum philosophus, sive, scientia sinensis latine exposita. Paris: Parisiis : Apud Danielem Horthemels; 1687. http://archive.org/details/confuciussinarum00conf_0. Käyty 19-05-2020..

16. Merkel RF, Hochstetter E. Leibniz und China. Berlin, Boston: De Gruyter; 2015 doi:10.1515/9783111444185.

17. Terrón Barbosa L. Images de la Chine dans l’oeuvre de Voltaire 2010. http://revistas.ucm.es/index.php/THEL/article/view/THEL1010110267A.

18. HANLEY RP. The ”wisdom of the state”: Adam Smith on China and Tartary. The American Political Science Review. 2014;108(2):371-382.

19. Rowbotham AH. The impact of Confucianism on seventeenth century Europe. The Far Eastern Quarterly. 1945;4(3):224-242. doi: 10.2307/2049514.

20. Needham J. Human laws and laws of nature in China and the West (II): Chinese civilization and the laws of nature. Journal of the History of Ideas. 1951;12(2):194-230. doi: 10.2307/2707515.

21. Davis WW. China, the Confucian ideal, and the European age of enlightenment. Journal of the History of Ideas. 1983;44(4):523-548. doi: 10.2307/2709213.

Valtiorikosoikeuksissa 1918 tuomitut lapset – salattua oikeushistoriaako?

Laki valtiorikosoikeuksista hyväksyttiin 31.5.1918 eli samana päivänä, jolloin armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim erosi tehtävästään. Valtiorikosoikeudet (VRO) perustettiin tuomitsemaan sisällissodan hävinneitä osapuolia eli jokaista kapinaan tavalla tai toisella osallistunutta. Valtiorikosoikeuksien osastoja perustettiin 145, joista 141 antoi tuomioita. Jokaiseen osastoon määrättiin puheenjohtaja ja neljä jäsentä, joista kaksi lakimiehiä, kaksi maallikkoa ja yksi sotilasjäsen. Valtiorikosylioikeuteen (VRYO) taas kuului kahdeksan osastoa, joissa jokaisessa toimi seitsemän jäsentä: neljä lakimiestä, yksi maallikko ja kaksi sotilasjäsentä. Armeijan ylipäällikkö nimitti sotilasjäsenet. VRO:n osastojen virallisista syyttäjistä suuri osa oli lakitieteen ylioppilaita. VRO:n tuomioista ei voinut valittaa, mutta armonanomukset kuritushuonetuomioista voitiin lähettää VRYO:n käsiteltäviksi.

Yli tuhat lakimiestä, lähes koko Suomen lakimieskunta, joutui jättämään siviilityönsä. Tehtävästä ei voinut erota, vaan vapautusta piti anoa senaatin kautta. Työmäärä oli valtava ja VRO toimi jopa kahdessa vuorossa. Oikeusosasto kirjasi erilaisia vapautus- ja raha-anomuksia perusteluineen lähes kolmesataa, ja prosessi toimi hitaasti.

VRO:n tuomioluetteloissa on 75 575 tuomiota, joista 15-vuotiaiden tuomioita 1 100. Suomen virallinen tilasto (SVT) julkisti 1918 valtiorikosoikeuksien tuomiot vuoden 1920 oikeustilastossa. Sen mukaan alle 15-vuotiaista tuomittiin vain neljä 14-vuotiasta poikaa, joista kaksi kasvatuslaitokseen ja kaksi kuritettaviksi. Suomen vuoden 1889 rikoslaki salli vain nämä rangaistukset alle 15-vuotiaille. Muista alle 15-vuotiaiden tekemien rikosten tuomioista ei ole merkintöjä, vaikka niitä löytyy VRO:n akteista.

Punavankileirejä perustettiin aluksi 63, josta kesän alkuun mennessä vangit siirrettiin rautateitse kolmelletoista suurimmalle vankileirille. Leireillä oli kaaos. Vankeja oli enimmillään 82 000, eikä lapsia eroteltu. Keräämieni vankitilastojen mukaan 0–15-vuotiaita oli leireillä lähes 1 500. Lapsia vapautettiin jonkin verran jo kesällä 1918, ja Valloitettujen alueiden turvaamisosasto (VATO) antoi 15.7. 1918 Sotavankilaitokselle määräyksen vapauttaa myös kaikki 15-vuotiaat. Määräystä ei noudatettu, ja leireillä kuoli vielä tämän päivämäärän jälkeen lähes 40 lasta. Vapauttamismääräyksen laiminlyönti osoittaa tiedonkulun heikkoutta ja välinpitämättömyyttä. Lasten kohtelussa on myös havaittavissa poliittisen puhdistuksen piirteitä. Aiemmin kuolleiden nimiä esiintyi vapautettaviksi määrättyjen listoissa, ja ”vapautettu” on tarkoittanut myös lapsen siirtoa toiselle leirille. 

Hennalan vankileiri. Kuva: Wikimedia Commons.

Valta leireillä oli jakaantunut hallitsemattomasti, eikä kellään ollut kokonaisvastuuta. Armeija ei arvostellut säädettyä lakia eikä senaatti puuttunut vankien huoltoon, vaikka olot kurjistuivat kaiken aikaa. Senaatti pyrki jopa kieltämään leirien ongelmat. Tietoja massakuolemista pyrittiin ensin senaatissakin kumoamaan liioitteluina, kunnes tilastot kuolemantapauksista vietiin Pohjoismaihin. Ensimmäinen konflikti armeijan ja senaatin välillä syntyi jo 8.2.1918, kun Mannerheim tyrmäsi senaattori Pehkosen ehdotuksen vankien sijoittamisesta yleisisin töihin.  Vankikysymys oli osa senaatin ja Mannerheimin välistä valtataistelua.

Sotaministeri Thesleff joutui harkitsemaan, miten sanansa asettaisi vastatessaan välikysymykseen vankien kohtelusta, koska tiesi muuntelevansa suuresti totuutta. Hänen vastauksensa sisälsi myönnytyksen, että vankileirien olot eivät ole olleet asianmukaiset, mutta hän vetosi viranomaisten vaikeuksiin. Mannerheim oli kieltänyt vankeinhoidon arvostelun jo päiväkäskyssään 18.3.1918, jossa viittasi armeijan sotilaiden ryhtyneen arvostelemaan vankeinhoitojärjestystä.

Tutkimistani valtiorikosoikeuksien asiakirjoista eli akteista käy ilmi, että yli sata vangittua lapsi-ikäistä oli liittynyt punakaarteihin pääosin nälän ja toimeentulon takia. Nuorin heistä oli itsensä sanomalehtien myyjänä elättänyt 10-vuotias orpopoika. Osa lapsista oli pakotettu liittymään, ja joukossa oli myös sotaa pakoon lähteneitä. Useimmat lapsista olivat käyneet muutaman vuoden kansakoulua, jotkut kiertokoulua, mutta luku- ja kirjoitustaidottomiakin oli. Heillä ei ollut kuulusteluissa eikä oikeudenistunnoissa oikeusavustajaa. Osa lapsista oli haavoittunut sodan aikana tai olivat sairaita. Yksi rintamakomennusta pelkäävä poika ampui itseään käteen.

Lapsivangit joutuivat muiden vankien tavoin odottamaan kutsua kuulusteluun surkeissa tiloissa ja nälkäisinä noin kuukauden ajan. Kukaan ei ollut heistä vastuussa. Suojelukasvatuksen tarkastaja Tunkelo oli kuitenkin kesäkuun alussa kiinnittänyt huomiota 15–18-vuotiaiden vankien olosuhteisiin ja ehdottanut heille omia leirejään, joissa kasvatukselliset näkökohdat voitaisiin ottaa huomioon, mutta asia oli rauennut ”käytännön esteisiin”. Lapsi-ikäisiä ei mainittu. Ehkä pelättiin myös lapsileirin mahdollista julkituloa.

Lasten kuulustelut noudattivat samoja kaavoja kuin aikuistenkin. Kyselylomakkeet oli alun perin suunniteltu sotilaille. Kuulustelijan lausunnossa ehdotettiin joko vangitun vapauttamista tai vankeuden jatkamista. Vankien kuulustelupöytäkirjoissa oli muitakin lisämerkintöjä kuin vaarallisuusluokkiin I (ammuttava), II (pidettävä edelleen vangittuna) tai III (vaaraton) sijoitetut. Toistaiseksi niistä vain kirjaimen V tai V. V. tarkoitus, ammuttavaksi, on tiedossa. Tämä merkintä löytyi useista lasten VRO-aktien kuulustelupöytäkirjoista. Muitakin selvittämättömiä merkintöjä esiintyy, mutta tulkinnat niiden merkityksestä puuttuvat. Jokaisesta vangista annettiin myös kotikunnan suojeluskunnan esikunnan lausunto. Niissä esiintyi usein viittauksia sotaväen rikoslakiin 1886 ja melko suoriakin ehdotuksia lapsen eliminoimiseksi. Erikoisen raskauttavaa oli, jos lapsen perhe kuului punaisiin. Kangasalan punakaartin perustajan poika esimerkiksi oli liittynyt 14-vuotiaana punakaartiin ja haavoittunut. Kuulustelijana toiminut suojeluskunnan tuomari ehdotti lausunnossaan, että poika ”tehtäisiin vaarattomaksi, ettei seuraisi isänsä jälkiä”. Suojeluskunnan esikunnan mukaan poika on ”kasvatettu huligaaniksi ja siinä onnistuttu”. Hän sai syytteen avunannosta valtiopetokseen ja hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. 14-vuotiaasta längelmäkeläispojasta kuulustelijan arvio taas oli, että ”paras tulla poisperatuksi”, samoin esikunnan lausunnossa ehdotetaan ”sotalain ankarinta rangaistusta”. Hänet vapautettiin avunanto valtiopetokseen -syytteestä.

Ruotsinkielisiä lapsia pidettiin kuulusteluissa ja suojeluskuntien lausunnoissa yleisimmin kiltteinä ja viattomina, mutta heitäkin tuomittiin. Eräs 14-vuotias helsinkiläispoika oli kuulustelijan mukaan ”lapsellinen, näyttää katuvalta ja itkee”. Toista 14-vuotiasta helsinkiläispoikaa kuulustelija pitää ”turmeltumattomana nuorukaisena”.

Suomenkieliset tytöt kohtasivat halveksuntaa ja nimittelyä. Tamperelainen 14-vuotias leipäjonosta pidätetty tyttö oli kuulustelijan mukaan ”nuori amatsooni”.  Samana keväänä syntynyt viipurilaistyttö taas oli ”suurisuinen valehtelija”. Valkealasta kotoisin olevan 14-vuotiaana punakaartiin liittyneen tytön kohtalon suojeluskunnan esikunta jättää ”sotaoikeuden ratkaistavaksi”. Tämäkin oli salakieltä ja tarkoitti ammuttavaksi. Kokemäen punaisia tyttölapsia paikallinen suojeluskunnan esikunta ei toivonut enää koskaan näkevänsä. Yhtään lasta ei kuitenkaan VRO:ssa tuomittu kuolemaan.

Sotavankilaitoksen perustama kasvatusasiain osasto toimi kolmellatoista leirillä. Sen päälliköksi valittiin punaisia syvästi vihaava kirkkoherra Hannes Sjöblom, joka oli aiemmin toiminut Kiinassa lähetyssaarnaajana. Kasvatusjohtajiksi leireille valittiin vapaaehtoisia pappeja. Kirkon vanhoillisin johto, joka ei lähettänyt leireille pappeja eikä avustanut kasvatustyötä millään tavoin, piti sosialismia ”Ilmestyskirjan petona” ja sosialisteja tuon pedon kannattajina. Punavangit haluttiin jättää ”Saatanan haltuun”. Nuorempi papisto oli eri mieltä, ja piti arkkipiispa Gustaf Johanssonia ajastaan jälkeen jääneenä. Lehti-ilmoituksilla etsittyjen kasvatusapulaisten suurimpana ryhmänä olivat opettajat. Kasvatustoiminnan periaatteena oli saattaa vangit ”kunnioittamaan Jumalaa ja rakastamaan isänmaata”, mutta korkealentoiset luennot eivät langenneet otolliseen maaperään. Kasvatustyöntekijän alkaessa saarnata saattoivat vangit huutaa hänelle: ”Anna leipää, ei me saarnalla eletä!” Hämeenlinnan kasvatusjohtaja, pastori Niilo Mustala toteaakin kirjeessään Sjöblomille yleisen metelin vaikeuttavan työtä ja jatkaa, että ”mitä siinä sitte hyödyttää käydä kilvan huutamaan”. Tammisaaressa vangit alkoivat voimakkaasti yskiä kirkossa, ja kasvatusjohtaja raportoi siitä peitellysti ”häirintänä”. Vankeja haukuttiin ja rangaistiin, eikä viini- ja öylättijonoa saanut kasvattaa uusintakierroksella. Hennalan vanki Aapeli Heikkilä kertoo, että pappi oli tuonut heille lautasellisen öylättejä ja puoli pulloa viiniä. ”Me ryyppäsimme pariin kolmeen mieheen sen viinin.” Kukkulautasellinen ”öleteita” oli kaatunut lattialle. Pappi toi uusia, mutta viini huononi marjavedeksi. ”Pappi vakuutti vaan höpisten, että ne on Kristuksen Jeesuksen verta ruumista.” Kirjoittaja ei mainitse papin nimeä, mutta todennäköisesti hän oli Hennalan vankileirin kasvatusjohtaja, vasta papiksi valmistunut Yrjö Alanen (myöhemmin Helsingin yliopiston teologian professori). Hän järkyttyi näkemästään ”helvetin esipihasta”, sairastui ja erosi tehtävästään.

Kasvatusosaston kokouspöytäkirjoista ja viikkoraporteista ei löydy tietoja lasten hyväksi tehdystä työstä. Kaksi esimerkkiä löytyy kuitenkin kasvatusjohtajien ja VRO:n syyttäjien yhteistyöstä. Syyttäjä ei odottanut oikeuden päätöstä, vaan pyysi Tammisaaren kasvatusjohtajaa järjestämään lapsen kasvatuslaitokseen. Hanke epäonnistui, koska siitä ei ollut VRO:n päätöstä. Erään kasvatusjohtajien yhteisen kokouksen pöytäkirjasta löytyy maininta, että lapsia oli viety tuomiolle.  Lasten kuolemantapauksista ei kerrottu kasvatusosaston päällikölle, vaan viikkoraporttien päähuomio oli hartaushetkien lukumäärässä. Riihimäen leirin kasvatusjohtaja Urho Valtari raportoi leirillä olevan 800 alle 18-vuotiasta, mutta ei voinut tehdä heidän hyväkseen mitään. Kasvatustyöntekijät sopivat keskenään jo kesän alussa, ettei keskusteluista vankien kanssa raportoida. Osa kasvatusjohtajista oli toiminut sotapappeina rintamalla taistelemassa punaisia vastaan, ja heidän suhtautumisensa vankeihin oli vihamielistä. Pappismatrikkeleista löytyy tietoja vain muutaman papin toiminnasta kasvatusjohtajana 1918, eikä kasvatustoiminnasta suunniteltua kirjaa julkaistu.

Papeilla oli kaksoisrooli. He joutuivat rippien vastaanottamisen ohella myös sensuroimaan postin, mikä vei suuren osan heidän ajastaan. Leirejä ei kirjeissä saanut arvostella ja politikointi oli kiellettyä. Ruokapakettien lähettäminen vangeille kiellettiin ja kieltoa perusteltiin valheellisesti sillä, että ruokaa on tarpeeksi. Leireillä esiintyi kirjesensuurin lisäksi itsesensuuria. Oli varmempaa olla näkemättä, kuulematta ja puhumatta kuin sekaantua asioihin. Tämä todentui myös ulkopuolelle annetuissa tiedoissa. Odottavia ja synnyttäviä äitejäkään ei vapautettu. Tiesivätkö senaatti ja Sotavankilaitoskaan kaikesta mitä leireillä tapahtui, on epäselvää. On väitetty, ettei omien hautojen kaivamistakaan tapahtunut, mutta turkulainen Lauri Järvi kertoi minulle isoisänsä joutuneen kaivamaan hautansa Santahaminan leirillä. Tapauksella oli todistaja. Naisvankien raiskauksetkin jäivät tutkimatta.

Leireistä annettiin julkisuuteen usein valheellista kuvaa, ja valokuvat leireistä olivat propagandistisia. Suomen Kuvalehti julkaisi muun muassa kasvatusapulainen Kalle Sandelinin ottaman kuvan Tampereen pakkotyölaitoksen hyväkuntoisista voimistelijoista syksyllä 1918. Lauri (”Tahko”) Pihkala oli jo kesällä yrittänyt saada leirien vankeja ”pitkän pallon” pelaamiseen, mutta vangit olivat liian heikkokuntoisia. 90-kiloisina tulleet painoivat vapautuessaan enää 40 kiloa, ja ensimmäinen kunnon ateria vapaudessa saattoi aiheuttaa kuoleman.

Vankien kohtelussa oli monenlaisia muitakin epäkohtia. Lääkärin antamaa määräystä sairaiden ruokinnasta ei noudatettu, mutta siitä laadittiin silti väärennetty raportti. Sen todistajana oli viipurilaislääkäri itse. Markovillan sairaalan lääkärit Martti Mustakallio ja Ragnar Valli tekivät Viipurista Sotavankilaitokselle ilmoituksen nälkiintyneistä vangeista, joiden kuolemat olivat nälän aiheuttamia. Myös sairaalan ylilääkäri Eemil Juselius raportoi päivittäin vankien surkeasta tilanteesta ja riittämättömästä ruoasta. Viipurin vankileirin päällikkö, majuri Wennerström uhkasi Juseliusta jopa sotaoikeudella, mutta Sotavankilaitoksen ylipäällikkö rauhoitti tilanteen. Valitus peruttiin. Viipurin leirin kasvatusjohtajapappi kirjoitti, että vangit viedään sairaalaan vasta liikuntakyvyn menetettyään. Useiden leirien lääkärit halusivat erota tehtävistään, koska eivät pystyneet auttamaan vankeja, mutta sitä ei sallittu.

Leireillä kuoli yli sata lasta nälkään, sairauksiin ja kurjuuteen, ja kaksikymmentä ammuttiin. Teloittajat surmasivat alle 16-vuotiaista kolmetoista Hennalan leirillä. Nuorimmat heistä olivat 13-vuotias poika ja 14-vuotias tyttö. Surmiin syyllistyivät laittomat niin sanotut kenttäoikeudet. Valkoiset teloittajat eivät koskaan joutuneet 1918 teoistaan vastuuseen.

VRO:ssa yleisin lasten saama syyte oli avunanto valtiopetokseen, mutta he saivat myös valtio- ja maanpetossyytteitä. Akteista selviää, että lapsen ikä on usein merkitty todellista ikäänsä korkeammaksi. Yleisin virhe oli tulkita syntymäpäivästä riippumatta vuonna 1903 syntyneet 15-vuotiaiksi. Oli myös lapsia, jotka eivät tienneet ikäänsä. Tuomiot eivät noudattaneet ankarimpien syytteiden linjaa, ja yli 60 prosenttia lapsi-ikäisistä vapautettiin. Lapsia tuominneiden 49 osaston joukossa oli useita, joissa 14-vuotiaina vangittuja tuomittiin ehdollisiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin. Lapsen kuuluminen työväenyhdistykseen oli rangaistavampaa kuin ammattiosaston jäsenyys. Suomen rikoslain vastaisiin tuomioihin syyllistyneitä VRO:n osastoja oli ainakin viisi. Tällainen tapaus oli esimerkiksi 14-vuotiaana punakaartiin liittynyt, parantumatonta tautia sairastava tyttö, joka tuomittiin kuritushuoneeseen yli neljäksi vuodeksi. Hän anoi armoa VRYO:lta, turhaan, ja menehtyi sairauteensa vankeusaikanaan. Vapautettavaksi määrätty poika taas joutui oikeuteen ja sai ehdollisen kuritushuonetuomion, mutta kuoli jo viikon kuluttua vapautuksestaan nälkään. Lisäksi oli joukko muitakin ehdollisen kuritushuone- tai vankeustuomion saaneita, jotka olivat punakaartiin liittyessään vielä lapsi-ikäisiä, mutta täyttivät joko siellä ollessaan tai oikeusprosessin aikana 15 vuotta. Lähes poikkeuksetta jätettiin huomiotta, että he olivat punakaartiin liittyessään, eli ”rikokseen ryhtyessään” vielä alle 15-vuotiaita.

Osassa pöytäkirjoista puuttuvat kuulustelupöytäkirjat ja suojeluskuntien esikuntien lausunnot, ja muutamat osastot toimivat lain vastaisesti vajaamiehityksellä. Noormarkusta kotoisin olleen 13-vuotiaan valtio- ja maanpetoksesta syytetyn pojan, ”joka on lapsi-ikäinen,” VRO-aktiin Porin osastossa 141 on merkitty kahden vuoden ehdollinen kuritushuonetuomio. Tuomio vedettiin kynällä yli ja muutettiin kasvatuslaitokseen lähettämiseksi.

Oikeusprosessi vangitsemisesta valtiorikosoikeuteen kesti lapsilla yleisimmin neljästä viiteen kuukautta, mutta viimeiset lapsi-ikäisinä punakaartiin liittyneet tuomittiin vasta marras–joulukuussa. Sotavankilaitos oli lakkautettu ja vangit siirretty 15.9.1918 alkaen kuritushuonevankeina vankeinhoitohallituksen alaisuuteen.

Oliko lasten oikeudenkäynnit siirretty tarkoituksella myöhemmäksi, on mahdotonta tietää, mutta oikeusprosessien kesto kertoo, ettei lapsen statusta huomioitu. Ei ole riittävästi tietoa kaikkien lasten vankeusajoistakaan. Osa vaarattomimmiksi tulkituista pääsi välillä vankipassin kanssa kotiin tai lähetettiin pakkotyöhön, mikä voidaan rinnastaa vankeuteen.

Tuulikki Pekkalainen

Kirjoittaja on valtiotieteen maisteri, tietokirjailija ja oikeushistorian väitöskirjatutkija.

Turun raatihuoneen vankilassa 1600-luvulla

Turku kilpaili koko 1600-luvun Ruotsin valtakunnan toiseksi suurimman kaupungin asemasta Göteborgin rinnalla. Kaupungin väestön määrä kasvoi vuosisadan alun noin 3 500 asukkaasta sen lopun noin 7 000 asukkaaseen, ja esimerkiksi vuonna 1638 Turussa asui noin 40 prosenttia koko Suomen alueen kaupunkiväestöstä. Turussa oli siksi runsaasti tarvetta vankien säilyttämiseen sopiville tiloille. Niitä oli mm. kaupungin torin, nykyisen Suurtorin, päässä seisovan raatihuoneen kamareissa ja varaskellarissa. Koska raatihuoneen piha oli aidattu ja suljettu portilla, voitiin vankeja säilyttää myös pihan rakennuksissa ja osa heistä sai siten myös ulkoilumahdollisuuden. Raatihuoneen vankilaan päätyivät niin velkavankeuteen asetetut markkinoille tulleet talonpojat kuin tappelijat ja huijaritkin.

Turun uusi raatihuone rakennettiin 1730-luvulla vanhan paikalle. Rakennuksen alla ovat edelleen vankilanakin toimineet kellarit. Kuva: Turun raatihuone 1735-1827 pöytämitali. Alkuperäinen laatta on kiinnitettynä raatihuoneen seinään. Turun museokeskus.

Raadin vangit

Vankeus ei ollut ennen 1800-lukua pääasiallinen rangaistuskeino, vaan niitä olivat eriasteiset ruumiinrangaistukset ja sakot. Silti vankeuttakin käytettiin. Valtakunnan harvat poliittiset ja uskonnolliset vangit saivat istua kauan, mutta velkavankeus, tutkintavankeus ja varsinaiset vankeusrangaistukset olivat lyhyempiä. Turun raatihuoneella oli tungosta, sillä tutkintavankeuteen päätyi suuri joukko kaupunkilaisia aina velasta toisen vahingoittamiseen. Mikäli vankeusaika venyi, lähetettiin vanki yleensä Turun linnaan, jossa oli kruunun vankeja läänin alueelta ja paremmat vartiointimahdollisuudet. Raatihuoneen vahtimestarin velvollisuutena oli vartioida kaupunginpalvelijoiden kanssa vankeja, lämmittää huoneet ja toimittaa vangeille ruokaa. Myös vahtimestarin vaimo osallistui eri tehtäviin raatihuoneella.

Kun yksityishenkilö halusi toisen vangittavaksi esimerkiksi velan takia siihen saakka, että saatava tulisi maksetuksi, oli vankeutta vaatineella velvollisuus elättää vankinsa. Rykmentinkirjuri Johan Steenin piika Karin Thomasdotter valitti tammikuussa 1672 olleensa vangittuna epäillystä varkaudesta jo yli kahdeksan päivää. Hänellä oli vankilassaan tuskin mitään syötävää ja elantoa ja hän vetosi syyttömyyteensä. Valitus kannatti, sillä hän sai vastata vapaalta jalalta raastuvassa.

Turun raatihuoneen vankilaan päädyttiin mitä moninaisimmista syistä. Nahkuri Jöran Arckenholt otettiin säilöön raatihuoneelle heinäkuussa 1663, jotta hän harkitsisi vielä avioliittoa makaamansa piika Maria Natterin kanssa. Jakob Sillin hulluksi tullut vaimo Kirstin Simonsdotter siirrettiin marraskuussa 1666 raatihuoneen vankilaan. Hänen miehensä tuli eräänä iltana raatihuoneelta, jonne hän vei vaimolleen kynttilöitä ja ruokaa. Vastaantulija surkutteli hänen vaimonsa tilaa ja sitä, että mies oli humalassa ryypättyään vaimonsa kanssa.

Raatihuoneelle vangittujen olot riippuivat rikoksen raskaudesta sekä vangin käytöksestä ja suhteista vartijoihinsa. Kun miehensä kauppias Mårten Hoenin myrkyllä murhannut Margareta Kitt joutui raskaana ollessaan raatihuoneen vankilaan, pyysi hänen äitinsä Magdalena, että hän saisi oleskella raskautensa ajan lievemmässä vankeudessa yksinäisyydessä. Oikeus ei suostunut tähän ja Margareta joutui kantamaan toisessa jalassa rautaa. Päivisin hän sai oleskella kaupunginpalvelijan tuvan viereisessä kamarissa ja yöt lämmitetyssä tuvassa. Koska hän liikuskeli liian vapaasti raatihuoneella, laitettiin hänen toinen kätensäkin rautoihin.

Myös Margaretan rikostoveri porvari Mårten Åhrapää oli vangittuna raatihuoneella. Hänen isänsä vanha porvari Filip Åhrapää pyysi, että hänen poikansa päästettäisiin toiseen vankilaan helpompiin oloihin. Oikeus ei voinut suostua siihen, sillä Mårten oli jo yrittänyt karata kaksi kertaa. Hänelle ei suotu myöskään tulta hänen vankilaansa, sillä oikeus pelkäsi, että hän polttaisi itsensä tai koko raastuvan.

Vankikarkurit

Vartiointi vankilassa oli lepsumpaa, kuin voisi kuvitella. Vangit pyrkivät karkaamaan vähän väliä, kuten pyöveli Jöran Henriksson syyskuussa 1663. Tuomion julistamisen jälkeen hän kieltäytyi ehdottomasti menemästä vankilaan ja valitti käärmeiden ja matojen syövän hänet siellä. Hän pyysi sen sijaan vahtimestari Hemming Mårtenssonia laittamaan hänelle jalkaraudat ja antamaan hänen oleskella vahtimestarin tuvassa, minkä Hemming sitten tekikin. Kun vahtimestari meni ulos, otti Jöran muurihakun ja avasi jalkarautansa sillä. Hän huusi, että tappaisi mieluummin jonkun puukolla kuin menisi hänelle langetetun tuomion täytäntöönpanoon.

Varkaudesta pidätetty laivamies Matts Larsson pantiin raatihuoneen vankilaan maaliskuussa 1641. Hän murtautui seuraavana yönä ulos ja pakeni. Kun hänet saatiin jonkin ajan kuluttua kiinni, laitettiin hänet jalkaraudoissa varaskellariin. Hänen onnistui kuitenkin avata raudat ja paeta jälleen. Kun hänet saatiin sitten uudelleen kiinni toukokuussa, kertoi hän vaimonsa tuoneen hänelle tiirikan, jolla hän irrotti raudat muurista. Hän onnistui avaamaan niiden lukon tikulla, mutta ei kyennyt näyttämään temppuaan oikeudelle. Lopulta hän tunnusti kaupunginpalvelijan vaimon antaneen hänelle rautojen avaimen.

Kun karkaamiset toistuivat, sai vahtimestari lähteä toimestaan. Viimeinen niitti oli, kun Mårten Arp, joka istui raatihuoneella raudoissa laittomasta tupakkakaupasta, pyysi päästä raudoista mennäkseen saunaan. Hän pyysi vahtimestaria mukaan. Saunalle päästyään Mårten lähetti hakemaan tuopillisen viiniä ja meni ulos. Siellä hänellä oli hevonen ja varustettu reki valmiina ja hän pakeni, mutta vahtimestari ei tiennyt minne päin. Oikeus päätti, että vahtimestarin tuli istua Arpin sijaan vangittuna niin kauan, että tämä löytyisi. Mårten palasi myöhemmin selvittämään sotkunsa, mutta raati päätti erottaa vahtimestari Hemming Mårtenssonin. Häntä armahdettiin pitkän palveluksen vuoksi ja hänet otettiin marraskuun 15. päivä 1671 torivoudiksi.

Vangit liikkuivat siis raatihuoneessa sisällä ja sen pihalla melko vapaasti. Heinäkuussa 1650 raastuvanoikeus käsitteli kaupunginpalvelijan pojan Abraham Henrikssonin varkausasiaa. Hän nimittäin otti raastuvan esituvassa olleesta arkusta tavaroita. Naikkonen Valborg Eriksdotter ja Abrahamin sisar Anna Henriksdotter kuulivat varaskellarissa olleiden vankien tavoin esituvassa olleen arkun murtamisen.

Abrahamilta kysyttiin, miksi hän päästi raatihuoneella vankina olleen suutarin pojan Påval Eskilssonin sieltä ulos. Abraham kertoi Påvalin luvanneen ottaa hänet mukaan Ruotsiin, jossa hän saisi enemmän ruokaa ja paremmat päivät. Abraham otti pääsiäisen pyhinä raastuvan kamarista viilan, ja he kiipesivät raatihuoneen kellon juureen ja viilasivat siellä jalkarautansa auki. Abraham tiirikoitua auki raatihuoneen portin he kiipesivät piileksimään Luostarinmäelle.

Levottomat vankihuoneet

Vankeja ei eroteltu sukupuolen mukaan ja he saivat selliinsä viinaakin. Ylioppilas Henrik Tarvoniuksen murhasta myöhemmin mestattu Turun kaupunginviskaali Robert Såger ja tämän vaimo Elisabet Dorothea Albertz sekä osallisuudesta samaan murhaan epäilty Naantalin entinen tulliesimies Erik Portman, jota epäiltiin myös insestistä kälynsä Elisabet Gudmundsdotter Rothovian kanssa, jakoivat vankihuoneen raatihuoneella vuonna 1695. Eräänä yönä vaimo Albertz huomasi Portmanin puolen heidän vankihuoneestaan olevan aivan pimeänä. Portman oli laittanut ikkunan eteen tyynyn ja vaatteita ennen kauhistuttavaa tekoaan kälynsä Elisabet Rothovian kanssa. Vaimo Albertz herätti miehensäkin kuulemaan sitä.

Seuraavana yönä oli puolestaan valveilla Robert Såger, joka herätti vaimonsa. Teon he kuulivat siitä, että Portmanin jalkaraudat kalisivat ja penkki nitisi teon tahdissa. Vaimo Albertz sanoi, että hän nousisi katsomaan tarkemmin, mutta hänen miehensä pyysi häntä vaikenemaan. Portman meni teon tehtyään pihalle ja tuli pian takaisin ottaen paloviinapullon käteensä. Portman kysyi, oliko Såger hereillä ja ottaisiko hän ryypyn. Såger sanoi, että oliko tämä nyt aika ryypätä. Portman pyysi kuulustelun lopuksi, että hän ja Rothovia pääsisivät pois vankeudesta, sillä heillä ei ollut enää mitään millä elättää itsensä vankilassa.

Lähteet:

Turun kaupunginarkiston raastuvanoikeuden pöytäkirjat ja Kansallisarkiston (Digitaaliarkisto) raastuvan- ja kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1600-luvulta.

Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Niteet I−II. Turku.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoittaja on Turun yliopiston tutkijatohtori ja tutkii mm. Turun oikeudenkäyttöä, rikollisuutta, rikollisia ja pyöveleitä 1600-luvulla.