Julkisen oikeusaputoiminnan juuret Suomessa löytyvät 1800-luvun lopulla perustetuista köyhäinasianajajan viroista. Köyhäinasianajan tehtävä oli tarjota vähävaraisille ihmisille oikeudellisia neuvoja ja avustaa heitä oikeudenkäynneissä. Oikeusavun tarjoaminen nousi keskeiseksi kysymykseksi 1800-luvun teollistuvassa yhteiskunnassa, jossa kasvava työväestö kohtasi uudenlaisia oikeudellisia ongelmia muun muassa työ- ja vuokrasuhteisiin liittyen. Harvalla oli kuitenkaan varaa kääntyä juristin puoleen. Ruotsissa ensimmäinen kunnallinen köyhäinasianajaja oli aloittanut toimintansa Göteborgissa vuonna 1873, ja tultaessa 1880-luvulle sama suunnitelma oli virinnyt myös Tukholmassa. Ruotsalaista esimerkkiä seuraten keskustelu köyhäinasianajajan tarpeesta virisi myös Suomessa. Helsinki tarttui toimeen ensimmäisenä, ja päätti köyhäinasianajajan palkkaamisesta vuonna 1885.
Helsingin ensimmäinen köyhäinasianajaja, julkisen oikeusavustajan edeltäjä, juristi Gustaf Sucksdorff aloitti tehtävässään tammikuussa 1886. Seuraavien vuosien saatossa toiminta vakiintui, ja kävijämäärät kasvoivat. Helsingin esimerkkiä seurasivat muutkin kaupungit, ensimmäisinä Viipuri (1888), Turku (1893) ja Tampere (1895). Köyhäinasianajajat hoitivat virkaa muiden toimiensa ohella. Vuosisadan lopulla Helsingin köyhäinasianajajat toimivat esimerkiksi kanslisteina senaatissa ja pyörittivät sivussa myös omaa asianajotoimistoaan.
Vuosisadan loppua kohden lehdissä, etupäässä työväenlehdissä, alkoi kuitenkin kuulua kovaakin kritiikkiä köyhäinasianajajia kohtaan. Kirjoituksissa katsottiin, etteivät he toimineet tarpeeksi tarmokkaasti asiakkaidensa puolesta. Esimerkiksi Länsisuomen Työmies esitti 26.1.1904, etteivät nämä porvarillisten kaupunginvaltuustojen palkkaamat juristit käyneet oman luokkansa intressejä vastaan, ja siksi asiakkaana olevat työläiset eivät saaneet täysipainoista panosta köyhäinasianajajan puoleen kääntyessään. Seuraavana vuonna Työmiehessä kerrottiin närkästyneenä, että edellisenä vuonna Helsingin köyhäinasianajajan puoleen oli kääntynyt 3 783 henkilöä, mutta köyhäinasianajaja oli lähtenyt ajamaan vain 148 tapausta eteenpäin. Työmies jatkoi:
”Nämä numerot näyttäwät selvästi minkälaisessa kunnossa tuo n.s. köyhäinasianajolaitos on. Hra Poppius on 3,783 awunhakijasta ottanut armoihinsa kokonaista 148 ihmistä! Tulikohan nuo 3,635 aiwan turhanpäiten köyhäin asianajajaa waiwaamaan?” (Työmies 26.8.1905, s. 2).
Työväenlehtien kirjoittelussa saattaa toki olla ylimääräistä katkeruutta mukana, ja jälkikäteen onkin vaikea arvioida luotettavasti, kuinka tarmokkaasti köyhäinasianajajat tosiaan toimivat asiakkaidensa puolesta. Yhden kiinnostavan näkökulman tarjoaa kuitenkin lehdissä ilmestyneiden köyhäinasianajajien ilmoitusten tarkastelu. Ilmoitus saattoi löytyä lehdessä ”Päivälistasta”, kohdasta ”Asianajokonttoreita” tai molemmista. Helsingin köyhäinasianajajien ilmoituksia tarkastellessa piirtyy mielenkiintoinen kuva siitä, kuinka hyvin tietoa välitettiin avuntarvitsijoille. Lehdistä löytyi nimittäin usein vanhentunutta tai keskenään ristiriitaista tietoa.
Esimerkiksi 27.7.1886 köyhäinasianajajan ilmoitus Folkwännenissä kertoi tämän olevan tavattavissa klo 10–11.30. Kuitenkin saman päivän Hufvudstadsbladet, Finland ja Uusi Suometar kertoivat toimiston olevan auki klo 16–18. Seuraavan päivän Helsingfors Dagblad puolestaan oli samoilla linjoilla Folkwännenin kanssa ja sijoitti vastaanoton aamupäivälle. Syyskuussa lehdistä löytyi kolmea eri vastaanottoaikaa: Finland, Helsingfors Dagblad ja Uusi Suometar kertoivat ajaksi 9–11, Folkwännen 10–11.30 ja Hufvudstadsbladet 16–18. Vaikuttaa siltä, että vastaanottoaika on muuttunut jossain vaiheessa, mutta köyhäinasianajaja Sucksdorff ei informoinut kaikkia lehtiä tästä. Ongelmaa ei myöskään ilmeisesti havaittu – tai sille ei tehty mitään – sillä ensimmäiset ristiriitaiset tiedot näkyivät heinäkuussa ja vielä syyskuussakin lehdistä löytyi kolmea eri kellonaikaa.
Kesäkuussa 1890 vastaanottoaika vaihtui, ja köyhäinasianajaja oli tavattavissa klo 5-7. Mutta puhuttiinko aamusta vai illasta? Hufvudstadsbladetin ilmoituksessa lukee ”5–7 f.m.” ja Folkwännenin ilmoituksessa ”5–7 e.m.”. Todennäköisempää toki on, että vastaanotto oli illalla. Silti Hufvudstadsbladetin ilmoituksissa oli vielä vuoden 1891 alussa maininta vastaanotosta klo 5–7 aamulla.
Aina ongelma ei ollut pelkästään kellonajoissa, vaan ongelmia tuotti myös köyhäinasianajajan sijainti. Kesäkuussa 1890 Uudessa Suomettaressa oli kaksi ilmoitusta: yksi päivälistassa ja toinen asianajokonttoreiden kohdassa. Päivälista tiesi kertoa, että köyhäinasianajajan toimisto oli avoinna osoitteessa Aleksanterinkatu 52 klo 9–11 ja 17–18.30 (5–½7 j. pp.). Sen sijaan viereisellä palstalla asianajokonttoreiden listassa todettiin, että köyhäinasianajaja oli tavattavissa osoitteessa Mikonkatu 8, klo 17–19 (5–7 j. pp.). Samalla sivulla Sucksdorfille oli siis eri osoitteet ja jossain määrin poikkeavat kellonajat.
Kesällä 1891 Sucksdorff siirtyi syrjään köyhäinasianajajan tehtävästä, ja tilalle tuli juristi Ernst Borenius. Silti Finlandissa ilmoitettiin vielä vuoden loppuun Sucksdorffin tiedoilla. Kaiken lisäksi Sucksdorffinkin tiedot olivat väärin: tämän osoitteeksi mainittiin edelleen Mikonkatu 8, vaikka Sucksdorff oli muuttanut jo saman vuoden alussa Kaivopuistoon. Lopulta Finland sai ilmoitukseensa oikean miehen, Boreniuksen, mutta ei huomioinut tämän muuttoa Kluuvikadulta Kasarmikadulle.
Boreniuksen pesti köyhäinasianajajana oli lyhyt, ja jo kesällä 1892 hänen tilalleen tuli juristi Olof Hjalmar Pesonius. Hufvudstadsbladet ja Uusi Suometar huomioivat tämän muutoksen ja ilmoittivat köyhäinasianajajan palveluksista Pesoniuksen tiedoilla – sen sijaan muut lehdet jatkoivat Boreniuksen ilmoituksella. Elokuussa 1892 Finlandissa oli kaksi eri ilmoitusta: päivälistassa kerrottiin, että Borenius oli tavattavissa Kluuvikadulla klo 9.30–10.30, kun taas muutamaa riviä alempana asianajotoimistojen listassa kerrottiin Pesoniuksen olevan tavattavissa Kasarmikadulla klo 9.30–10.15. Syyskuussa Folkwännenissä julkaistiin ilmoitukset Boreniuksen ja Hufvudstadsbladetissa Pesoniuksen tiedoilla. Finland puolestaan jatkoi julkaisemalla ilmoitukset molempien miesten tiedoilla.
Puutteelliset ja ristiriitaiset ilmoitukset tukevat sitä käsitystä, ettei köyhäinasianajaja välttämättä toiminut niin aktiivisesti, kuin olisi voinut toivoa. Lehti-ilmoittelusta jää se kuva, ettei köyhäinasianajaja – tai hänen toimintaansa valvonut sovintolautakunta – nähnyt juurikaan vaivaa sen eteen, että suuri yleisö olisi saanut oikean tiedon siitä, missä ja milloin köyhäinasianajaja oli tavattavissa. Ilmeisesti sana kulki muutenkin, sillä asiakkaita toki riitti, mutta voi kysyä, olisivatko asiakasmäärät olleet huomattavasti suuremmat, jos ilmoituksissa olleisiin tietoihin olisi voinut luottaa. Voi vain kuvitella avuntarvitsijan kokeman turhautumisen, jos tämä raskaan työpäivän jälkeen tuli etsimään köyhäinasianajajaa väärästä osoitteesta tai väärään kellonaikaan.
Vuonna 1904 Helsinkiin palkattiin työväenasiainlautakunnan sihteeri, joka alkoi köyhäinasianajajan ohella tarjota oikeudellista neuvontaa työväestölle. Taustalla voi nähdä osin juuri sen kritiikin, jota köyhäinasianajajan toimintaa kohtaan oli esitetty. Työväenasiainlautakunnan sihteereillä näyttää olleen köyhäinasianajajia aktiivisempi pyrkimys kehittää oikeusaputoimintaa. Sihteerinä monta vuotta toiminut Einar Böök näyttää vaikuttaneen merkittävästi siihen, että oikeusaputoiminta Helsingissä järjestettiin uudelleen 1910-luvun alussa. Järjestelmä, jossa kaupungissa oli kaksi osittain päällekkäisiä palveluja tarjoavaa kunnallista oikeusaputoimijaa, ei ollut toimiva. Niinpä vuonna 1911 perustettiin Helsingin oikeusaputoimisto, jossa toimi oikeusavustaja (entinen köyhäinasianajaja) ja tämän apulainen. Lisäksi oikeusapua ei enää tarjottu kulloisenkin köyhäinasianajajan kotoa tai toimistosta käsin, vaan oikeusaputoimisto sai omat toimitilansa. Myös työväenasiainlautakunnan sihteeri päivysti oikeusaputoimistossa kahdesti viikossa. Parin vuoden jälkeen työväenasiainlautakunta järjesteltiin uudelleen sosiaalilautakunnaksi, ja samassa yhteydessä lautakunnan sihteeriltä poistettiin oikeusaputehtävät, koska katsottiin niiden hoituvan oikeusaputoimistossa muutenkin. Köyhäinasianajajasta oli siirrytty oikeusaputoimistoon, mutta ongelmista ei silti heti päästy. Huhtikuussa 1914 muun muassa Helsingin Sanomat ja Työmies uutisoivat siitä, kuinka kaupunginvaltuustossa oli käsitelty oikeusavustajan viranhoitoa ja sitä kohtaan osoitettua tyytymättömyyttä.
Marianne Vasara-Aaltonen
Kirjoittaja on oikeushistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Lähteitä:
Lehdet Finland, Folkwännen, Helsingfors Dagblad, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Länsisuomen Työmies, Työmies, Uusi Suometar
Einar Böök: Helsingin kaupungin työväenasiain lautakunta 1898–1913. Historiikkia. Helsinki, 1915.
Marianne Vasara-Aaltonen: ”Kaikkein tärkeimpiä etuja…” – Havaintoja työväenliikkeen suhtautumisesta oikeusavun järjestämiseen, Työväentutkimus Vuosikirja 2019
Marianne Vasara-Aaltonen: Oikeudellisia neuvoja työväestölle – K. J. Ståhlbergin ja Einar Böökin toiminta Helsingin työväenasiain lautakunnan sihteereinä 1904–1913, Historiallinen aikakauskirja 1/2023.
OIKEUTTA JA HISTORIAA 