Oikeudellisesta ajasta ja sen määrittämisestä

Aurinko nousee ja laskee. Vuodenajat vaihtuvat. Hiekka valuu tiimalasissa. Kello tikittää. Aika kuluu.

Aika on nykyään monin tavoin läsnä oikeudessamme, kuten jo vuosisatojen ellei jopa vuosituhansien ajan. Sopimukset saattavat olla toistaiseksi voimassa olevia tai aikasidonnaisia – esimerkiksi määräaikana alkavat ja lakkaavat työsopimukset. Jotkut oikeudet saattavat olla kytköksissä jo etukäteen tiedettyyn aikaan – esimerkiksi henkilön täysi-ikäisyys hänen täyttäessään 18 vuotta. Toisaalta ne saattavat liittyä ajankohtiin joiden toteutuminen on joko epävarmaa (esim. mahdollinen avioliitto) tai ei vielä tiedossa (esim. kuolinhetki).

Lundin tuomiokirkon astronominen kello, valmistettu 1422-1425. Kuva: Mia Korpiola.

Ajan kuluminen saattaa myös johtaa vastuun lakkaamiseen esimerkiksi vanhenemisen kautta. Esimerkkinä tästä on vaikkapa velan tai rikoksen vanheneminen yleisen vanhentumisajan puitteissa. Tärkeitä aikamääreitä oikeudessa ovat myös tuomioistuimen asettamat määräpäivät ja lakisääteiset määräajat, joiden aikana olisi ryhdyttävä johonkin oikeudelliseen toimeen. Määräaikoja voidaan myöntää ja menettää. Menetetyn määräajan voi kuitenkin saada poikkeuksellisesti palautettua, jos henkilö voi vedota ”erittäin painaviin syihin”.

Määräaikojen laskeminen on vaihdellut eri aikoina ja eri oikeuskulttuureissa. Ne ovat saattaneet esimerkiksi olla yhteydessä vuodenkiertoon ja auringon nousuun tai laskuun. Oikeudenkäytössä erilaiset oikeudenkäynteihin liittyvät määräajat ja niiden noudattaminen ovat olleet tärkeitä maassamme jo keskiajalla, vaikka ajan mittaaminen olikin silloin suurpiirteisempää.

Teollistuneessa yhteiskunnassa ajan tarkka mittaaminen on kuitenkin saanut suuremman merkityksen kuin koskaan aikaisemmin historiassa. 1700-luvulla kehitettiin yhä luotettavampia sekä täsmällisempiä kronometrejä ja kelloja, vaikka eri paikkakunnilla elettiinkin pitkälti vielä ns. aurinkoajan mukaan. Tämä tarkoitti sitä, että paikkakunnalla määriteltiin keskipäivä eli kello 12 auringon ollessa tarkasti lakipisteessään. Maan pallonmuodon vuoksi paikallinen aurinkoaika vaihteli huomattavasti paikkakunnalta toiseen erityisesti Yhdysvaltain ja Venäjän kaltaisissa suurissa valtioissa.

Suomen Rautatiemuseo, Hyvinkää. Kuva: Mia Korpiola.

Itse olen alkanut pohtia oikeuden ja ajan suhdetta erityisesti liikennevälineiden oikeushistorian kautta. Useassa maassa kansallisen rautatieverkoston kehittyminen 1830-luvulta lähtien antoi sysäyksen ajan yhtenäistämiseen, koska yhteisiä aikatauluja oli noudatettava. Tämä johti kellojen harmonisointiin maassa lennättimien avulla sekä erityisen ”rautatieajan” käyttöönottoon. Englannissa tämä tapahtui jo 1840-luvulla. Samoin kun Suomen ensimmäinen rautatieosuus Helsingin ja Hämeenlinnan välillä avattiin vuonna 1862, rautatieajaksi otettiin käyttöön pääkaupunki Helsingin paikallisaika, josta tiedotettiin muille asemille lennättimellä.

Erilaisten paikallisten aikojen epäsynkronoinnista johtuvat ongelmat eivät kuitenkaan poistuneet hetkessä. Englannissa Greenwichin aika (GMT) oli otettu käyttöön jo noin 98 prosentissa julkisia kelloja vuoteen 1855 tultaessa. Dorsetin kreivikunnassa sijaitsevan Dorchesterin pikkukaupungin tuomioistuimessa käsiteltiin marraskuussa 1858 tapausta, jossa oikeuden puheenjohtajana toiminut tuomari aloitti istunnon tasan kello 10 Greenwichin ajassa käyvän tuomioistuimen kellon mukaan. Paikalla oli kantaja, mutta vastaaja ja hänen asianajajansa eivät olleet saapuvilla. Siksi tuomari tuomitsi vastaajan hyväksi kantajan poissa ollessa. Sitten vastaajan asianajaja saapui paikalle vaatien asian käsittelyä väittäen tuomarin antaneen päätöksensä etuajassa. Dorchesterin kaupungin kello kävi näet paikallista aikaa, joka oli joitain minuutteja jäljessä Greenwichin ajasta. Kumpi osapuoli oli oikeassa?

Vastaaja valitti päätöksestä ylempään oikeusasteeseen, joka ratkaisi asian hänen edukseen. Ylempi tuomioistuin vahvisti periaatteen, jonka mukaan paikkakunnan virallinen aika oli ratkaiseva. Näin ollen tässä tapauksessa Dorchesterin kello 10, ei tuomioistuimen kello 10 (eli tässä Greenwichin ajan mukainen kello 10) oli ratkaiseva ajan määrittäjä. Ajan synkronointi kuitenkin muuttui 1880, jolloin sanomalehti The Timesissa [!] keskusteltiin julkisesti siitä, kuinka maan eri ajat hankaloittivat vaalien järjestämistä. Äänestyspaikkojen avaamis- ja sulkemisajat vaihtelivat näet paikkakunnittain. Ratkaisuksi tuli samana vuonna annettu parlamenttilaki, joka virallisti Greenwichin ajan koko maassa.

Lundin tuomiokirkon astronominen kello, valmistettu 1422-1425. Kuva: Mia Korpiola.

Vuonna 1884 kansainvälinen meridiaanikonferenssi hyväksyi maapallon jaon 24 aikavyöhykkeeseen, joskaan tämän universaaliajan ei tarvinnut muuttaa paikallisaikaa. Esimerkiksi Ranskassa puolestaan oikeudellinen aika määriteltiin maanlaajuisesti vasta vuonna 1911. Tällöin virallistettu aika oli Greenwichin ajan mukainen, mitä kansallisylpeydestään tunnetut gallialaiset eivät suostuneet virallisesti myöntämään. He olivatkin omaksuneet standardointinsa lähtökohdaksi ”sattumalta” melkein samalla pituuspiirillä Greenwichin kanssa sijaitsevan normandialaisen Argentanin pikkukaupungin ajan. Pariisin viralliseen aikaan vuoden 1911 standardointi vaikutti niin, että kelloja piti siirtää eteenpäin yhdeksän minuuttia 20 sekuntia.

Miten oli meillä Suomessa? Rautatieajaksi valittu Helsingin paikallisaika luultavasti spontaanisti harmonisoi ajan laskemista maassamme, joskin tuomioistuimissa paikallinen aika lienee ollut ratkaiseva. Suomi oli osa Venäjän valtavaa keisarikuntaa, jossa aikaerot olivat merkittäviä. Sen sijaan itsenäistymisen jälkeen Suomen oli ratkaistava itse oma kellonaikansa. Suomi päätti liittymisestä nykyiseen Itä-Euroopan aikavyöhykkeeseen vuonna 1921, ja määrättynä yönä kelloja siirrettiin hieman yli 20 minuuttia. Näin Suomen oikeudellinen aika oli vihdoin virallistettu ja harmonisoitu.

Kirjallisuutta:

Robert Montgomery, Handbok i Finlands allmänna privaträtt 1. Helsingfors, 1889.  

Tauno Tirkkonen, Suomen siviiliprosessioikeus 1. Porvoo – Helsinki, WSOY, 1961.

G. J. Whitrow, Time in History: Views of Time from Prehistory to the Present Day. Oxford University Press, Oxford 1989.

http://www.kellomuseo.fi/koululaisten/historiaa.html

Mia Korpiola

Oikeushistorian professori, Turun yliopisto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s